Räyhähenkikoira ja akaattityttö

Susanna Taivalsalmen neljäs runokokoelma Räyhähenkikoira ja akaattityttö on niin sisällöltään kuin pituudeltaankin (kymmenen osiota ja epilogi) runsas kokonaisuus, joka lumoaa välittömyydellään. Tulee tunne, että runot voisivat olla melko lailla sellaisenaan peräisin täyteen sutatuista muistikirjoista, joihin Taivalsalmi on joskus maininnut runonsa kirjoittavansa.

Joskus sen unohtaa, modernia ja elävää runoutta voi luoda myös perinteisen keskeislyriikan muotokeinoin. Joko äärimmäisen perinnetietoisesti, kuten esimerkiksi Erkka Filander tai vähemmän tiedostavasti kuten Taivalsalmi. Välittömyyden hintana ovat toki kliseet. Esimerkiksi ”palaneet ruumiit tunnistetaan hampaista” tapaiset kuluneet fraasit tylsyttävät yhteiskuntakriittisiä runoja ”Eläintarhaajat”-osiossa. Kokoelman runsaus kyllä peittää pienet kauneusvirheet alleen, kyseisen osion päättävä runo on taas minimalistista Taivalsalmea parhaimmillaan: ”hautajaispäivänä aurinko lämmittää kirkon seinän / sydän muuttuu painavaksi: / siellä ei asu ketään”

Kun säkeenylityksiä villimpiä teknisiä keinoja ei keinovalikoimasta löydy, runojen sisältö nousee keskiöön.

Taivalsalmen lähin verrokki kotimaisella runokentällä voisi olla Vilja-Tuulia Huotarisen lyriikka. Molemmat ovat tuotannoissaan työstäneet saman tyyppisiä naiseuden aiheita. Sukupuolen kanssa ei vaikeilla enempää kuin muotokeinojenkaan Molemmat runoilijat ovat myöhemmässä tuotannossaan laajentaneet aiheen käsittelyä. Osin samansuuntaisesti, Taivalsalmi esimerkiksi hakee Huotarisen Iloisen lehmän runojen tapaan tukea kuvallisuuteen eläinmaailmasta.

Taivalsalmi ei kuitenkaan juutu biologiaan, vaan myös hengellinen ulottuvuus on alati läsnä. Runsaalla kokoelmalla ei ole yhtä selkeää punaista lankaa, mutta yksi toistuva motiivi on materiaalisen ja hengellisen maailman välinen kuilu. Mittavaan kokoelmaan mahtuu toki myös tuttua eroottisesti latautunutta Taivalsalmea, heille jotka ovat tähän puoleen ihastuneet: ”äkkisyvä ranta, kahlaan polvet kurtussa / muistan äkkiä kuinka / tuuli sinun kasvojasi paitasi kaulusta —      rakastelun ajatus rannalla / yliopistokaupunkiin karkaamisen edellä [—]”

Maallinen ja hengellinen rakkaus kietoutuvat myös yhteen, aina ei ole selvää kummasta runoissa on kyse: ”hautasimme sinut tähän / enkä minä ymmärrä sinua täällä pelätä / kerran humalassa soitan baarista vanhaan numeroosi / ja järkähdän / kun joku vastaa / selitän kiireesti, lyön luurin kiinni / tilaan vielä altaallisen väkevintä / kuin kastealtaaksi / kuin hurjistuvan sieluni pesupaikaksi / vakavat kasvot, leikkimätön jumala / hautaa itsensä minuun vakavana / kärsii kolme päivää hengenmenetyksestä / kädenlämpöisten tekemättä jättämisteni tähden”

Kun säkeenylityksiä villimpiä teknisiä keinoja ei keinovalikoimasta löydy, runojen sisältö nousee keskiöön. On toki mainittava Taivalsalmen omaperäinen lisä: Kirjallisesta pelonteosta tuttua kursivointia viljellään edelleen. Kursivoidut osiot voi tulkita esimerkiksi puhujasta erillisiksi osiksi, mikä luo muutoin suoraviivaisiin runoihin monipuolistavaa moniäänisyyttä. Vuosien varrella Taivalsalmi on kehittänyt tämän omaleimaisen tekniikkansa huippuunsa.

Räyhällistä symboliikkaa

Teoksen kaunista kantta katsellessani, yritin etukäteen miettiä, ovatko räyhähenkikoira ja akaattiyttö vain muodikasta yhdyssanaleikittelyä, kirjoittamisen ilosta kumpuavaa nonsenseä, joka helposti ajautuu merkityksettömäksi uudissanapuuroksi. Taivalsalmella ei ole tähän kovin suurta taipumusta (”räyhänturvaaja” on siinä rajoilla), hän tasapainottelee pikemminkin miltei beat-henkisen huohottavan puheenomaisuuden ja hyvin perinteisen, koristeellisen ”poeettisen kielen” välillä.

Taivalsalmen kestoaiheita on ollut lapsuuden taika ja melankolia.

Räyhähenget ovat kummitusten kaltaisia paranormaaleja olioita, jotka popkulttuurissa tyypillisesti paiskovat ovia tai siirtelevät tavaroita. Tällaisiin ilmiöihin uskovat ajattelevat kuolleiden kommunikoivan näin kanssamme. Taivalsalmen räyhähenkikoiran voi nähdä myös symbolisesti, ihmisen ja luonnon välisenä siltana. Modernisoidussa maailmassa isäntäänsä sureva koira voi näyttäytyä luonnosta vieraantuneelle ihmiselle kuin riivattuna, kun olemme tottuneet katselemaan eläimiä vain lautasella tai häkin raoista.

Kun eläimellä on tunteet, se tuntuu enemmän elävältä. Ja kun ihmiset asuvat ahtaissa kaupunkikodeissa, tuntuvat eläintenkin häkit luonnollisilta. Ihmisten vankeuden tarkempi luonne pakenee runon puhujaa itseäänkin: ”taivas kaartuu ylle ja ilmassa tuoksuu ikävä, / kaipaus: hidas liike kasvoihin / mitä tiedämme pakenemisesta  / sen olemme oppineet täällä / hänen kätensä ympärilläni häkki, / jonka raoista –”

Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta

Täysin dystooppiseksi ei Räyhähenkikoira ja akaattityttö karuista kuvistaan huolimatta äidy. Lapsuudesta löytyy pakopaikka ihmisten rakentamista fyysisistä ja henkisistä vankiloista. Naiseuden, luontosuhteen ja kristinuskon ohella yksi Taivalsalmen kestoaiheista on ollut lapsuuden taika ja melankolia. Lapsekas kokeminen ja fantasiaelementit tekevät arkisista asioista seikkailua ja juhlaa. Kuolemasta tietämättömyys tekee olemisesta kuolematonta, kunnes edessä on aikuisuus ja todellinen maailma. Runon puhujalla tuntuu olevan miltei pakkomielteinen kaipuu lapsuuteen ja selkeisiin leikkien sääntöihin, niin säännöllisesti runoissa toistuvat esimerkiksi viittaukset ”Afrikan tähti”-peliin, kunnes lopun epilogissa taas havahdutaan nykyhetkeen: ”[–]nyt: / kuljen kulmakauppaan lapsuuteni ohitse[–]”. Tällä osa-alueella Taivalsalmi loistaa kirkkaimmin ja näitä runoja olisi mielellään lukenut enemmänkin.

Useassa runossa esiintyvä Akaattityttö luo monipuoliselle teokselle hyvää draaman kaarta sekä ennestään monipuolistaa lapsuustematiikkaa. Kokoelman alkupuolella runon puhuja näkee bussissa liikkumattoman ja kalpean tytön, jota vertaa akaattiin. Kokoelman edetessä tyttö alkaa räyhähenkikoiran tapaan saada myyttisiä ja sadunomaisia piirteitä. Akaattityttö kurjissa vaatteissaan on samanaikaisesti säälittävä ja pyhä hahmo, tyypillinen keskiluokkaisessa taiteessa kuvattu köyhä, ei siis niinkään vapaa hänkään vaan vähintäänkin tämän roolinsa vanki: ”keinussa vauhtia ottaa Akaattityttö kulunein vaattein / yksin, toiset lapset syntymäpäivillä ja hänellä / paras piilo kaikista”

Suuruudenhullua todellisuudentutkimusta

Vaikka kokoelma on jaettu osastoihin ja runot vielä numeroitu niiden sisällä, kokonaisuus ei kuitenkaan kerry koherentiksi lukuelämykseksi, jonka mielellään lukisi alusta loppuun. Koska runoilija on tietoisesti näin tehnyt, on tarkoituksena ilmeisesti ollut juuri rikkoa suosikkirunoja poimivaa lukutapaa. Esimerkiksi Akaattitytön ”tarina”, jos sitä haluaa näin tulkita, on pilkottu useampaan osastoon, kunnes siihen lopuksi palataan räyhähenkikoiran kanssa omassa osastossaan.

Kokoelman runsaus on kaksiteräinen miekka.

Hengellisen ja eroottisen kipuilun kohdalla sekoittaminen toimii, mutta monesta osastosta jää käteen lähinnä sekava vaikutelma. Tarkoituksena lienee ollut lähestyä elämää monesta kuvakulmasta, tehdä takakannen lupaamaa ”todellisuudentutkimusta”. Monet hienot ja toimivat yhteiskunnalliset punaiset langat, kuten pako lapsuuteen ankeasta betoniviidakosta tai akaattitytön tarina hukkuvat kymmenien irrallisempien runojen sekaan. Se että kokoelma ei täysin lunasta kunnianhimoista tavoitettaan, ei kuitenkaan vähennä näiden yksittäisten runojen ja sarjojen arvoa.

Kokoelman runsaus on kaksiteräinen miekka. Räyhähenkikoira ja akaattityttö on moneen suuntaan rönsyilevä kokoelma, josta niin hengellissävytteisestä rakkausrunoudesta kuin yhteiskunnallisesta runoudesta kiinnostuneet lukijat voivat poimia mieleisiään helmiä. Parhaimmillaan Taivalsalmi on myös luonut oivaltavia kytköksiä näiden osa-alueiden välille, eikä kokoelma näennäisestä helppoudestaan ja välittömyydestään huolimatta tyhjene yhteen tai kahteenkaan lukukertaan.