Tiikerihai

Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai on kertomus perhehelvetistä, jossa juoppohulluuden ja normaaliuden välillä tasapainoileva äiti piinaa perhetaustastaan irti ponnistelevan tyttärensä lisäksi irvivituksi kutsumaansa anoppia ja rupikonnaksi kutsumaansa miestään. Piinaamiseensa äiti käyttää kaikkia perinteisiä keinoja itsemurhalla uhkailusta aina reippaaseen väkivaltaan. Silloin kun äiti jättää oman perheensä rauhaan, hän terrorisoi muuta kylää rattijuoppoudellaan, tuhoamalla naapureidensa omaisuutta, postittamalla heille paskaa tai muilla yhtä tervehenkisillä
kepposilla.

Mukana vilahtelevasta isästä ja muista satunnaisista mieshenkilöistä huolimatta Tiikerihai on ennen kaikkea naisten eli äidin ja tyttären tragedia, jossa miehisyyttä edustaa tekokulli, joka sekin lopussa syötetään sitä himoitsevalle lehmälle.

Tragedialuonnehdinnan jälkeen tuntuu oudolta väittää, että Tiikerihai on hauska kirja. Pakko se on silti sanoa. Ajoittain Tiikerihai on jopa niin hauska, että lukijan täytyy syyllistyä kirjalle nauramisestaan. On ikävä huomata itsessään jotain samaa kuin kertojan äidissä, joka saa syvimpään masennukseensa lohtua nauramalla television ajankohtaisohjelmien kehitysvammaisia. Ehkä Tuomisen luoma groteski äitihahmo onkin pohjimmiltaan kuva meistä itsestämme.

Hauskuus Tiikerihaihin tulee mässäilevästä kerronnasta. Jonkin aikaa ihmisruumiin eritteillä maustettu kerronta jaksaa shokeerata. Ihminen tottuu lähes kaikkeen. Kun Tuominen juottaa eräälle kertojan sukulaiselle tuoretta kusta tai kaivaa avohoitoon siirretyn mielisairaan silmämunat päästä, on enää vaikea ottaa häntä tosissaan. Tylyys on vetänyt itseltään maton alta, mikä on varmasti ollut kirjoittajan tarkoituskin.

Surullisen häiveen kaiken tragikomiikan keskelle tuo yksinäisyyden ja elämänpettymyksen perinnöllisyys, josta romaanin naishenkilöt tuntuvat kärsivän. Toki kertoja näennäisesti vapautuu romaanin lopussa äidistään, mutta henkistä eheytymistä hänessä ei näy tapahtuvan.

Tiikerihaita pitää kasassa sykäyksittäin etenevä lause, joka parhaimmillaan on loistava ja vangitseva. Valitettavasti Tuominen on kirjoittanut koko romaaninsa etenemään sykäyksittäin. Vaikka romaanin sommittelu pääosin toimiikin mainiosti, jotkut tekstifragmenttien saumakohdat pistävät silmään niin räikeästi, että luulin ajoittain lukevani lahjakasta harrastelijaproosaa.

Myös romaanin suhde kuvaamaansa aikaan on ongelmallinen, sillä mitään suhdetta ei ole. Henkilöt vain elävät, vanhenevat ja osa heistä kuoleekin, mutta maailma heidän ympärillään ei mahdu subjektiivisesti todellisuutta havainnoivan kertojan ajatuksiin. Olen vähitellen alkanut kaivata nuorta suomenkielellä kirjoitettua proosaa, jolla olisi jotain sanottavaa kuvaamastaan ajasta.