Akateemiset yhteisöt tuottavat runsaasti ja jatkuvasti tekstejä, ja nettiaikanakin haluavat edelleen painattaa ne kirjoiksi. Usein kyse on eri lähtökohdista syntyneistä artikkelikokoelmista. Turun yliopiston humanistiseen tiedeyhteisöön kuuluva kulttuurihistorioitsija, fil. tri Taina Syrjämaa on viime vuosina ollut ahkera ja monipuolinen kirjoittaja ja artikkelikoosteiden toimittaja. Syrjämaa on Italian historian dosentti ja yleisen historian yliassistentti, joka on viime aikoina keskittynyt erityisesti kaupunkitilan tutkimukseen. Hänen väitöskirjansa (1997) käsitteli Italian valtion matkailupropagandaa vuosina 1919 – 1943.

Vallan juhlat on Syrjämaan tuoreimman toimitustyön tulos. Se on koottu 12 kirjoittajan noin 20 sivun pituisista artikkeleista. Vallan juhlien piiri on kirjassa ajallisesti, alueellisesti ja sosiaalisesti laaja: liikutaan antiikin Roomasta 2000-luvulle, Turusta Etelä-Amerikkaan, keisareista kommunisteihin. Kirjoittajat ovat pääasiassa Turun yliopiston tutkijoita ja opettajia, maistereita ja lisensiaatteja, useat jatko-opintoja puurtavia. Suurin osa heistä on historioitsijoita tai kulttuurihistorioitsijoita. Olisin kaivannut kirjan sisällysluetteloon tekijöiden nimiä, samoin kunkin artikkelin alkuun. Nyt kirjoittajan nimi löytyy pienellä jokaisen sivun ylälaidasta.

Juhlivan vallan juhlia

Valtaa on aina ja kaikkialla representoitu juhlien avulla. Juhlat kuuluvat vallan symboleihin, ja ne ovat antaneet vallalle konkreettisen ilmiasun. Taina Syrjämaa rinnastaa juhlat muihin vallan ilmenemis- ja legitimaatiomuotoihin, kuten lakeihin ja asetuksiin, arkkitehtuuriin, lippuihin ja muistomerkkeihin. Juhlassakin valtaapitävien tavoitteet ja perustelut on puettu symboliikkaan ja allegorioihin. Monumentit ovat pitkäikäisiä vallan merkkejä, juhlat taas kertakäyttöisiä, mutta toistuvuus ja pysyvyys voimistavat juhlien merkitystä. Juhla merkityksellistää kaupunkitilaa siinä missä monumenttikin ja rakentaa muistin sijoja; juhla jättää paikkaan muiston menneestä.

Vallan juhlimisen rituaalit saattavat olla niin itsestään selviä, ettei niitä edes juhlaksi tunnista. Tällainen ilmiö ja tänäkin vuonna taas ajankohtainen mediasirkus ja karnevaali on esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin vaali. Kimmo Ahonen tiivistää olennaisen: ”Juhla vallan välineenä merkitsee jälkimoderneissa demokratioissa jotain muuta kuin perinteisten vallan symbolien hallintaa. Keskeistä on imaginaarinen hallinta, valtiomiehen fiktiivisen auran luominen.”

Rituaalit, seremoniat, spektaakkelit – mitä nimeä juhlista sitten käytetäänkään – ovat valtaapitävien keino vakuuttaa muut. Useinhan juuri suuret juhlat ovat jääneet kansan kollektiiviseen muistiin silmätikuiksi, kun valta on kumoutunut ja vaihtunut. Totalitaaristen valtiaiden megalomaaniset spektaakkelit, vaikkapa Nürnbergissä ja Moskovassa, ovat jälkipolville näyttäytyneet pahan kuvana. Toisaalta myös hyvät valtiaat ovat koonneet kansaa suuriin tilaisuuksiin. Tällaiset juhlat luovat turvallisuuden tuntua: Meitä on monta!

Monet vallan juhlimisen muodot ovat pitkän tradition jatkumoa. Olympiavoittajan kotikunnan järjestämät voitonkahvit ovat samaa juurta kuin vaikkapa roomalaisen sotapäällikön kotiinpaluun kunniaksi järjestetty triumfi. Yhteisö palkitsee sille kunniaa tuoneen yksilön, eikä kyse ole vain sankarin, vaan koko yhteisön menestyksen rituaalista. Yhteiset juhlat yhdistävät kansaa.

Ei mitään turhaa

Kirjan kuvitus on niukka ja mustavalkoinen, mikä tekee siitä luettavaksi tarkoitetun oloisen, ei sohvapöydän koristetta. Vallasta ja juhlistakaan puhuttaessa ei tarvitse koreilla, mutta viehättävän vanhahtava painopaperi valitettavasti syö kuvat sameiksi. Kuvien suurempi koko olisi ehkä auttanut asiaa. Kannen kuvaksi on valittu osa Jacques-Louis Davidin tunnettua maalausta Napoleonin kruunajaisista vuonna 1804, eli yhdestä kaikkien aikojen huomattavimmasta vallan juhlasta, jossa Napoleon Bonaparte kruunasi itse itsensä Ranskan keisariksi ja sen jälkeen puolisonsa Joséphinen keisarinnaksi.

Tähän kirjaan valikoituneet vallan juhlat ovat luonnollisesti otos, eivät kaiken kattava näköala aiheeseen. Mitä ja ketä näistä juhlista jäin kaipaamaan? Ehkä eniten kotimaista nykynäkökulmaa. Esimerkiksi kirjassa maininnan asteelle jäävä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto eli ns. Linnan juhlat olisi ollut herkullinen analysoitava juuri tässä kontekstissa. Siinä kyse on kansanvallan juhlasta. Kiinnostava aihe olisi myös vallan juhlat Nokialandiassa: keitä kutsutaan todistajiksi uusrikkaiden rahan valtaa representoiviin juhliin ja millaisin riitein nykyoligarkia juhlii?

Vallan juhlat -teoksen artikkelit ovat paitsi mielenkiintoisia, myös sujuvasti kirjoitettuja, ja niiden taustalla on vankka asiantuntemus ja lähdeaineisto. Siksi ne ovat lukijaystävällisiä. Tällaista tieteen popularisointia ei pidä missään tapauksessa aliarvioida. Kirja sopisi myös koulujen historianopetusta elävöittäväksi oheislukemistoksi.

Artikkelit ja kirjoittajat ovat:
Vallan juhlat (Taina Syrjämaan johdantoartikkeli)
Juhliva keisari, juhliva Rooma (Riikka Hälikkä)
Kaupunki keskiajan uskonnollisten juhlien näyttämönä (Marika Räsänen)
Vallan verkostot: maallisen ja kirkollisen vallan juhlaa keskiajan Pohjolassa (Anu Lahtinen)
Juhlat kuninkaanvallan osoittajina ja vahvistajina läntisessä Euroopassa (Mikko Winberg)
Juhlittu inka ja espanjalaiset valloittajat (Ilse-Mari Söderholm)
Juhliva propaganda: vastauskonpuhdistuksen spektaakkelit barokki-Roomassa (Taina Syrjämaa)
Kuninkaan ja porvariston kilpailevat juhlat (Janne Tunturi)
Kansakunnan juhlapäivä (Anna Sivula)
Työväenjuhlien vallattomuutta, kansainvälisyyttä ja kansallisia perinteitä (Pirjo Kaihovaara)
Yhdysvaltain presidentinvaalit mediasirkuksena (Kimmo Ahonen)
Julkisia juhlia Turussa Ruotsin aikana 1500 – 1808 (Hannu Laaksonen)
Paraateja, promotsioneja ja urheilujuhlia 1808 – 1930 (Rauno Lahtinen)

Jaa artikkeli: