Minä lähden, vähän itken vain

Minä lähden, vähän itken vain, on kokoelma azerbaidžanilaisten naisten laulurunoutta keskiajalta tähän päivään. Vanhimmat runoista ovat pääasiassa suullisena perinteenä säilynyttä runoutta, jota on kerätty kirjalliseen muotoon. Edustettuna on laaja kirjo naisrunoilijoita, joista vanhin on varhaiskeskiajalta ja nuorin 1984 syntynyt ja edelleen elossa. Näinkin ohut teos onnistuu siis tarjoamaan varsin laajalta skaalalta eri aikojen naisten laulurunoutta yksissä kansissa.

Monet naisrunoilijat kirjoittavat rohkeasti kokemistaan vääryyksistä ja sorrosta.

Asiantunteva esipuhe, maltilliset kulttuuristen konseptien avaamiset alaviitteissä, sekä runoilijoiden esittelyt avaavat sisältöä hyvin myös nykyajan suomalaiselle lukijalle. Runous on tietysti pääosassa, kuten kuuluukin ja runot puhuvat hyvinkin omasta puolestaan. Käännös on nähdäkseni asiantuntevasti tehty. Bakusta kotoisin oleva kääntäjä Taira Djafarova on asunut Suomessa 80-luvulta lähtien. Kokoelma on selvä jatkumo Djafarovan toimittamalle Olen helmi simpukassa-kokoelmassa, joka myös sisältää azerbaidžanilaisten naisten laulurunoutta. Jotkut vanhimmista runoista vaikuttavat hieman keskeneräisiltä, mutta tämä johtunee siitä, että kaikilta runoilijoilta ei ole säilynyt yhtä paljon materiaalia. Teos on runsaasti kuvitettu kauniilla piirroskuvilla, mutta kuvalähteitä ei ole ikävä kyllä merkitty.

Kulttuuritekona antologia on kiistatta hieno ja rakkaudella tehty. Se on helppo tapa kenelle tahansa tutustua aiheeseen. Samalla, kun se nostaa esiin naisrunoilijoita, se nostaa esiin myös naisten oikeuksien historiaa muslimimaassa. Mikään poliittinen pamfletti se ei siitä huolimatta ole, vaikka monet kokoelmaan valitut naisrunoilijat kirjoittavatkin rohkeasti kokemistaan vääryyksistä ja sorrosta. Tunnelmaltaan kokoelma on kuitenkin pikemminkin intiimi ja ihmettelevä kuin julistava.

Kauneuden kaipuuta ja traagisia kohtaloita

Runokokoelmassa kuuluvat kautta linjan hätkähdyttävän samanlaiset teemat jo vanhimmista lähtien: vapauden ja kauneuden kaipuu, oman paikan etsiminen, rakkauden ilot ja surut. Myös luonto on suuressa roolissa. Jo vanhimmissa runoissa on nähtävissä kovin eksistentiaaliselta vaikuttavaa pohdintaa. Vanhempien runojen omakohtaisuus on luonteeltaan sentimentaalista ja herkkää, mutta ei sisäänpäin kääntynyttä, vaan pikemminkin havainnoivaa ja haaveilevaa.

Kenties eniten kokoelmassa yllättää anteeksipyytelemätön aistillisuus ja nautintojen kuvaus jo vanhimmissa runoissa, aikana, jolloin naiset yleisesti pakotettiin peittämään kasvonsa ja olemaan kotinsa vankina. Tästä huolimatta nainen saattoi todistettavasti olla jo keskiajalla muslimiyhteiskunnassa suosittu runoilija ja laulaa viininjuonnista, seksuaalisuudestaan ja oikeudestaan nauttia elämästään vailla minkäänlaista syyllisyydentuntoa. Näin esimerkiksi runoilee Mehseti Gandjevi (1141–1209), yksi kokoelman vanhimmista runoilijattarista:

”Anna zhengin soida, turhaa säädyllisyytemme! / Laulamista ja vuodemattoa me rakastamme. Rukousmatto taas ei ole mistään kotoisin – / viiniruukullisesta sen pian panttaamme.” (s. 17)

Kauneus on runoilijan ainoa ase julmaa maailmaa vastaan ja vain hetkellisellä nautinnolla on lopulta väliä.

Hetken kauneus nousee hätkähdyttävästi esiin nimenomaan vanhimmissa runoissa, joissa usein samaan aikaan on läsnä julma väkivaltaisuus ja traagisuus. Esimerkiksi runoilijatar Ashug Bastin (1836–1936) traaginen elämä näkyy hänen runoissaan. Kokoelman kenties riipaisevin runo on omistettu runoilijan murhatulle rakastetulle. Runoilijan esittelyssä kerrotaan, että Bastin isä surmasi tyttärensä rakastaman nuoren paimenen tämän silmien edessä.

”Murheeni on jo tarunhohtoinen, / sieluni niin tuskanrohtoinen. / Miten kirkkaan unikonhohtoinen / onkaan rakkaani hautakumpu.” (s. 40)

Erityisesti vanhimmissa runoissa hehkuu kauneuden ja aistillisuuden ylistys – ei julmuuksista ja traagisuudesta huolimatta vaan niiden vuoksi, niiden vastapainona, ikään kuin protestina kaikelle sorrolle ja epäoikeudenmukaisuudelle. Kauneus on runoilijan ainoa ase traagista ja absurdin julmaa maailmaa vastaan ja vain hetkellisellä nautinnolla on lopulta väliä, koska kuka tahansa voi kuolla milloin vain.

Kohti modernia arkisuutta

Valitettavasti uudemmat runot jäävät esikuviensa varjoon. Ne eivät tavoita enää samaa intohimoisuuden ja traagisuuden kiihkoa. Kokoelmasta on nähtävissä selvä rajapinta, jolloin runot alkoivat modernisoitua, eikä tämä ole kokonaisuuden kannalta pelkästään hyvä asia, vaikka kehitystä onkin mielenkiintoista seurata.

Loppupään runot ovat alkupään runojen tunteen paloon verrattuna harmillisen pikkusieviä, sovinnaisia ja tunnekylmän oloisia. Modernistisen pelkistetty ilmaisu, joka alkaa näkyä 1900-luvulle tultaessa, ei kosketakaan enää alkupään ylevän traagisuuden jälkeen. Sen jälkeen, kun on nähnyt sateenkaaren kaikki värit täydessä hehkussaan, eri harmaan sävyt eivät näytä enää miltään, vaikka sävyjä olisi yhtä paljon. Ja juuri sellaiselta pelkistetty modernismi tässä kokoelmassa näyttää suuria tunteita hehkuvien vanhempien runojen rinnalla: harmaalta, tylsältä ja arkiselta.

Kun taide alistuu yksilölle, lopputulos on väistämättä banaali.

Aidosti intiimin oloinen omakohtaisuuskin banalisoituu, kun se syyllistyy modernin runouden perisyntiin: liialliseen sisäänpäin kääntyneisyyteen, jossa vain oma itse on kiinnostavaa, ei mikään, mitä tapahtuu sen ulkopuolella. Omakohtaisuutta ei edes yritetä liittää mihinkään suurempaan konseptiin eikä edes kauniisiin kielikuviin, kuten vanhemmissa runoissa usein vaan se on tylsimmillään silkkaa arkea itsessään.

Tämä onkin omakohtaisuuden suurin ongelma tässä ajassa: Se pitää yksilöä ja ihmisen kokemuksia itsessään elämää suurempana sen sijaan, että se yrittäisi liittää yksilön kokemusta johonkin elämää suurempaan. Toisin sanoen: yksilön tulee alistua taiteelle eikä toisinpäin. Koska silloin, kun taide alistuu yksilölle, lopputulos on väistämättä banaali. Yksilön kokemus voi olla korkeintaan väline taiteelle kertoa jotakin suurta, ei enempää eikä vähempää.

Piristäväksi poikkeukseksi modernimmista runoista nousee kokoelman nuorimman naisen Leila Hanum Alievan nimiruno Minä lähden, vähän itken vain, jossa on onnistuttu tavoittamaan jotain vanhempien runojen kauniin, julman ja groteskin yhteydestä.

”Kaivan sydämeni sekaan kukkien, / ehkä ne kasvavat siten paremmin? Makealla hunajalla siveltynä / jopa tyhjyys peittyy paremmin.”

Yksittäisistä poikkeuksista huolimatta kokoelman moderniosio tuntuu irralliselta. Kokonaisuus olisi ollut eheämpi, jos se olisi loppunut ennen 1900-luvun runoja, tai jos 1900-luvun jälkeinen runoudesta olisi tehty oma kokoelmansa. Tällaisenaan kokoelma palvelee kiinnostavan läpileikkauksen tarkoitusta, mutta ei juuri muuta.

Epätasaisuudestaan huolimatta kokoelma on lukemisen ja ajattelemisen arvoinen. Tärkeimpänä ansionaan se nostaa esiin kiinnostavia runoilijoita historian hämäristä ja saa miettimään kauan sitten kuolleiden naisten kohtaloita, heidän ilojaan ja surujaan tavalla, mitä harva runokokoelma on onnistunut tekemään.