Tuhat syytä lentää

Tuhat syytä lentää on kiinalaislähtöisen maahanmuuttajakirjailijan TaoLinin esikoisrunoteos. Hän debytoi omakohtaisella romaanillaan Suomeen taivaan alla vuonna 2008. Sen aiheena on kiinalaisnaisen selviytyminen uudessa kulttuurissa ja parisuhteessa suomalaisen miehen kanssa. Esikoisrunokokoelma jatkaa suurelta osin samasta aihepiiristä – millaista on olla kiinalainen maahanmuuttaja kylmässä Pohjois-Euroopan maassa? Poissa on kuitenkin esikoisesta tuttu parisuhdeproblematiikka.

Suomeksi kirjoittavana maahanmuuttokirjailijana TaoLin on yksi uranuurtajista. Tähän mennessä Suomessa maahanmuuttajat ovat julkaisseet lyriikkaa lähinnä vain antologioissa (esimerkiksi Hedelmät jotka eivät tuoksu ruudille, toim. Harri István Mäki, 1999). Muutamia poikkeuksia on tosin ollut, kuten iranilaislähtöinen Kiamars Baghbani kokoelmillaan Heijastus ja Jalanjäljet. 1990-luvun loppupuolella julkaistujen kokoelmien runot on kirjoitettu sekä persiaksi että suomeksi. Iranin kurdi Alikbar Almaspour on puolestaan Pakolaisen maa -kokoelmassaan (2005) käsitellyt pakolaisen asemaa Suomessa ja laajemmin koko maailmassa.

Suhteessa tähän viimeisen reilun vuosikymmenen aikana kirjoitettuun suomenkieliseen maahanmuuttajalyriikkaan TaoLinin kokoelma ei yllätä. Hyvin usein maahanmuuttajien suomeksi kirjoittamat runot kertovat kahden kulttuurin kohtaamisesta – niin myös TaoLinin tekstit.

Runot avautuvat lukijalle helposti.

TaoLinin kokoelma kutoutuu hänen omaan taustaansa. Lyriikkaa voi pitää omaelämäkerrallisina, koska niin voimakkaasti kokoelmassa on läsnä Suomeen muuttaneen kiinalaisen näkökulma. Esimerkiksi ”Rajallinen”-runon minä kertoo tulleensa Suomeen ja saaneensa uuden identiteetin maahanmuuttajana. Hän sanoo olevansa ”suomalaisuuden ja kiinalaisuuden rajalla” ja pitää itseään Suomessa asuvana kiinalaisena, jota jonakin päivänä voi kutsua kiinalaissyntyperäiseksi suomalaiseksi.

Konkreettisesti runojen omaelämäkerrallisuus näkyy myös lyhyessä runossa ”Elämäni symboli”, jossa avataan TaoLin-nimen taustaa: ”TaoLin tarkoittaa persikkapuutarhaa / Ihailen persikankukkaa / Se kukkii vain kerran”. Runossa esitetty yksityinen puutarhasymboliikka toistuu kokoelmassa.

Vähän yllätyksettömästikin runoja kirjoittava runon minä näkee itsensä lintuna, jolla on kokoelman otsikon mukaisesti ”tuhat syytä lentää”. Finnairin sinivalkoisin siivin runoilijakin on lentänyt Pekingistä Suomen talven valkeuteen. Vähän kliseisestikin suomen kielellä kirjoittava runon minä kertoo, kuinka hänen sydämensä ”liitelee runossa” ja häntä tuntee ”siipien kantavan”.

Kiinalaisena Suomessa

TaoLinin runokokoelmasta välittyy hyvin kohtelias kuva Suomesta. Maon maan kasvatti ihailee suomalaista demokratiaa, jossa lapset pääsevät jo sylivauvoina neuvolaan ja koulukin on ilmainen. Suomi merkitsee myös luonnon kauneutta: voi vaeltaa metsässä ”vihreän kullan ympäröimänä”. Vaikka runon minä ihmettelee sitä, ettei Suomessa ”tiedetä paljon tofusta, soijamaidosta”, loppupäätelmä maastamme on kuitenkin kritiikitön: ”Asun tässä Suomessa / tässä Suomessa on toinen kotini / rakastan tätä maata.”

Joitakin kulttuurisia konflikteja runon minälle kuitenkin on koitunut. Minä on huomannut muuttaneensa maahan, jossa ”hiljaisuus on kultaa”. Hän on joutunut jäämään yksin odottamaan, kuka kertoisi ”hiljaisuuden merkityksistä” ja miettii, kauanko hänen ”pitää odottaa”. Juuri näistä konflikteista olisi voinut lukea enemmänkin, koska tuntuu, että juuri tällaisista kulttuurin välisistä törmäyksistä lukija pystyy parhaiten saamaan kiinni. Ylistävät ja kiiltokuvamaiset runot Suomesta sen sijaan jäävät usein pintapuoliseksi maalailuksi.

Mielenkiintoisen lisän kokoelmaan tarjoavat runot, joissa kirjoitetaan ulkomaalaisen suomen oppijan suomen kielen oppimisesta. Kun kiinan kielessä sanotaan ”minä rakastaa sinä” ilman aika- ja sijamuotoja, suomen kielessä voi sanoa ”rakastan sinua”. Runon minä valittaa, että suomenkielisessä ilmaisussa ”minä voi kadota / sinä muuttuu sinuaksi”. Hän haluaa edelleen rakastaa kuin kiinalainen, niin ettei mikään ilmaisu katoa uuden kielen mutkiin. Toisessa runossa minä puolestaan pohtii, miksi suomen kielessä ei sanota ”minä rakastan sinut”.

Niveltymät lyriikan perinteeseen

TaoLinin runokokoelma ei ole kielellisesti omaperäinen. Runot avautuvat lukijalle helposti. Yhdessä metalyyrisessä runossa minä pyytelee anteeksi sitä, ettei pysty ilmaisemaan itseään niin hyvin kuin haluaisi: ”En tiedä paljon korusanoja / en osaa kirjoittamisen tekniikkaa / suomen kieleni on keskitasoa / Usein etsin tietä suomeen / vaellan äidinkielessä”.

Turhaan pyytelee. Vieraalla kielellä kirjoittavan maahanmuuttajakirjailijan pitäisi rohkeasti ammentaa omasta ympäristöstään ilman anteeksipyyntöjä. Tämän huomaa siitä, että TaoLinin kokoelmassakin parhaat runot ovat sellaisia, joissa ammennetaan kahden kulttuurin ristiriitakohdista. Sen sijaan miniatyyrimäiset, muutamasta säkeestä koostuvat luontorunot puhtaine kuvineen eivät oikein jaksa innostaa, koska niissä ei kaiu kirjoittajan oma ääni. Ne jäävät ulkokohtaisiksi.

Eniten kokeilevaa otetta kokoelmassa lienee runossa ”Arvostelma”, joka on pastissi Väinö Kirstinän Luonnollisen tanssin (1965) samannimisestä runosta:

”Ilma minusta on mukavaa
Luonto minusta on mukavaa
ihmiset minusta ovat mukavia
Helsinki minusta on mukava
Raisio minusta on mukava
omakotitalo minusta on mukava
kerrostalossa minusta on mukavaa
[–]”

Huvittavaa ironiaa tekstiin tulee, jos runon puhujaksi kuvittelee kieltä ja uutta kulttuuria opettelevan maahanmuuttajan. Muuten TaoLinin kokoelmassa on äärimmäisen vähän ironiaa – lähes kaikissa runoissa on vakava pohjavire. Sitä, johtuuko tämä myös kirjoittajan taustakulttuurista, on vaikea sanoa.

TaoLinin kokoelman mielenkiintoisimmat runot ovat ne, joissa yksilöllinen kulttuurihistoria paljastuu. Kokemukset Maon pienenä punapioneerina olemisesta ovat sellaista materiaalia, josta voisi saada irti vieläkin enemmän kuin tässä kokoelmassa on tehty.