Alaskan runot

Kun yksi Turun runoliikkeen keulahahmoista ja katu-uskottavan runouden puolestapuhuja opettelee isän hommia, jälki on karheanhellää: ”Vaihtaisin päivän/ kuumeisen tyttären kanssa/ -kun itsellä on keuhkokuume- /kenen tahansa/ kaivosmiehen kanssa.” Pahimman rymyämisen jäätyä taakse Bukon poika renttuilee lähinnä esiintymiskiertueilla ja yrittää kirjoittaa kavereistaan elämää suurempia sankareita.

Runoilijan alter ego Tapani Kinnunen on niin lähellä todellisen elämän Tapani Kinnusta, että teksteistä voinee huoletta puhua päiväkirjarunoina. Kinnunen kirjoittaa runoja tulosvetokupongin taakse, istuu paskalla Agadirissa tai juttelee helvetin enkelin kanssa lastenhoidosta. Vaikka ”sex, drugs and rock´n roll” -kuvasto onkin oleellisesti vähentynyt, Alaskan runojen vapaasti rönsyilevä ilmaisu on jopa lähempänä Charles Bukowskia kuin aiemmin.

Kinnusen pyrkimys rakentaa runomaailmansa rupisesta arkikokemuksesta postmodernin teoriataivaan sijaan ansaitsee kaiken kunnioituksen. Runoilta jää kuitenkin kipeästi kaipaamaan niitä syvempiä filosofisia ja eksistentiaalisia tasoja, joita Bukowski ujutti renttuilunsa rivien väliin.

Pitkän työttömyysjakson aikana runoilija kertoo olevansa valmis poliittiseen runoon. Joka tapauksessa Kinnusen pitäisi jollain tapaa avartaa ilmaisuaan universaalisti kiinnostavammaksi. Tällaisenaan useimmat runoista jäävät hieman luonnosmaisiksi päiväkirjamerkinnöiksi, jotka eivät juuri jätä lukijalle omaa oivallettavaa.

Myös turha rönsyily ja kahden runon ainesten ymppääminen yhteen yhteen tekstiin pilaavat useamman hyvän runonaihion. Esimerkiksi ’Runoilijat vaaran rinteillä’ alkaa vakuuttavanpuistattavalla psykopaatin luonnekuvalla mutta hajoaa loppua kohden.

”Miksi sinä potkit/ sen mikrofoninjalan seinään?” ”No kun se perkele kävi päälle”, toimittaja ja runoilija sanailevat Turun kirjamessuista kertovassa runossa. Kinnusen runotekniikka rakentuu usein dialogille ja tunnistettaville henkilöhahmoille.

Olevat ja tulevat runoilijat sekä rockmuusikot esiintyvät ko-koelman sivuilla tiuhaan. ”Kaverilyriikka” avautunee parhaiten kohtalaisen pienelle piirille. Ryyppykavereita pyritään myös venyttämään suurmiesten mittoihin. En tiedä voiko Mika Terhoa pitää Suomen Raymond Carverina, vaikka Kinnunen toistuvasti niin väittääkin.

Kirjan loppuun liitetty, alun perin Tuli&Savu -runouslehdessä julkaistu kuvaus Turun runoilijoiden Baltian-kiertueesta on pitkälti samaa tavaraa proosamuodossa kuin useimmat kokoelman runoista. ”Kaiken minkä olen oppinut elämästä/ olen oppinut runokiertueilla”, Kinnunen tunnustaa ja ottaa kulauksen Viru Valgea päälle.

Runoilija tuntuu ennalta varautuvan kokoelmansa tuleviin arvosteluihin. Hän vertaa erästä edellisen teoksensa ”murskakritiikkiä” August Ahlqvistin kuuluisaan Aleksis Kiven teilaukseen ja irvailee muutenkin makeasti kriitikoiden ja muiden esteetikkojen snobistiselle ammattikunnalle.

Mielestäni ylivarovaisuuteen ei ole aihetta, sillä Alaskan runoissa on paljon kiinnostavaa. Isärunoissaan Kinnunen yltää samaan kulmikkuuden ja karheanhellän yhdistelmään kuin Jari Tervo viimesyksyisessä vauvakirjassaan parhaimmillaan. Myös omaan sukkahousupäiseen julkisuuskuvaansa Kinnunen suhtautuu piristävän itseironisesti.

Alaskan runojen motto on lainattu Elmer Diktoniukselta: ”Kaikki mikä siittää, on kovaa”. Kinnunen tuntuu kuitenkin onnistuvan paremmin niissä runoissa, joissa minäkeskeisyys ja kovan jätkän imago antavat tilaa herkemmille, lyyrisemmille sävyille. Tästä on esimerkkinä vaikkapa nuorena kuolleen lahjakkuuden Ilkka Koposen muistoksi kirjoitettu ’Mustat liput radalla’ tai ’Syntymä’, joka kertoo vähäeleisyydessään kaiken oleellisen. ”Ikkunasta näkyy maantie ja metsää:/ hirvi juoksee päin autoa./ Olen silminnäkijä/ jossain suuremmassa.”