Luodetuulen maa

Tapio Koivukarin Luodetuulen maa kattaa melkein puoli vuosisataa. Historia, josta Koivukari kirjoittaa, on tuttuakin tutumpaa. Koivukari onnistuu kuitenkin kuvaamaan historian tapahtumia elävästi. Hän tuo faktan luettavaksemme kiehtovana fiktiona. Kirjassa on kaikki hyvän romaanin ainekset, ja se osoittaa kirjoittajansa oivallista historiantuntemusta.

Tapio Koivukari maalaa moniulotteisen ja samalla asiallisen ajankuvan. Koivukarin oman kielensä ja pohjoismaistenkin kielten hyvä tuntemus antaa pohjan romaanin polveilevalle murteelle, joka jäljittelee tarkkaan viime vuosisadan alun saaristolaismurretta. Siinä sekoittuvat suomen ja ruotsin sanat ja piirteet. Sisämaan asukkaana ymmärrän Luodetuulen maan luettuani, miksi muilla kuin rannikkoseudun asukkailla on välillä hankaluuksia ymmärtää tämänkin päivän raumalaisia.

Vaikka Luodetuulen maan kieli on haasteellista, se on olennaisimpia asioita kirjan uskottavuudessa. ”Aaron kävi Oskarin kanssa rääkissä, sousi tai seilasi monen tiiman matkan ulkoluotojen taakse, laski ennen auringonlaskua kahden ja puolen syllän syvyiset silakkaverkot ajelehtimaan yhtenä reivinä, jäi paatteineen kellumaan reivin päähän, taivaan korkean kaaren alle, kun suurempi puoli maailmasta oli vain merta ja taivasta.”

Kirja koostuu perinteisistä aineksista. Pääosassa on Havströmin Aaron perheineen. Elämä 1800-luvun lopussa on kovaa, oma torppa ilman taksvärkkejä on Jumalan lahja. Lapset kasvavat, samalla kummastellaan yleislakkoja, kylän suurinta onkapannua ja rakennetaan torppaa. Vastaan tulee ensimmäinen maailmansota vedenalaisineen, itsenäistyminen ja sisällissota. Kaikesta selvitään.

Aaronin perhe asuu Rauman ulkosaariston luodolla. Koivukari kuvaa menneisyyttä pienen ryhmän, suomenruotsalaisten ja saaristolaisten, näkökulmasta mutta onnistuu samalla vangitsemaan olennaista koko suomalaisen historian kulusta. Koivukarin kerronta on harkitsevaa, kiihkotonta, jopa harrasta. Hän ei valitse puoltaan eikä jaa ansiomerkkejä kenellekään.

Luodetuulen maan juoni on kenties hieman liian ohkainen, vaikka ei historialla valmiiksi kirjoitettua ja yhtä oikeata juonta olekaan. Henkilöhahmojen kehitys jää jossain määrin historiallisten mullistusten jalkoihin. Luodetuulen maataa ei kannatakaan lukea jännittävän lukuelämyksen toivossa vaan kiinnostuksesta historiaan.

Havströmin Aaronin ja hänen perheensä elämä jaksottavat kirjan kolmeen osaan. Aaron aloittaa sukutarinan. Hänestä tulee torpparin sijasta maanomistaja ja itsellinen kalastaja. Perheen torppa on Kuuskajaskarilla, Rauman ulkomeren viimeisimmällä luodolla. Tytär Sofian aikuistuminen vie tarinan Amerikkaan asti ja taas takaisin.

Toisen osan alussa Sofia on jo iso tyttö. Hän tapaa Jan Erikssonin, luotsioppilaan ja tulevan luotsin. Sofia ja Jan elävät venäläistämisen aikaa. Lopulta luotsilaitoskin venäläistetään, Jan irtisanoutuu ja ryhtyy kalastajaksi hänkin. Muita vaihtoehtoja ei juuri olisikaan. Elämä on suoraviivaista. Janin elatusmaksuista naapuriluodon piikaflikalle ei puhuta, niin kuin ei kotonakaan puhuttu isoveli Hjalmarin kutiavasta jalkovälistä. ”Seuraavana suvena Hjalmar oli taas samalla kaljaasilla ja tultuaan syksyllä maihin raapi haaroväliään unissaan. Äiti Fiina ei sanonut siihen mitään, mutta sekoitti väkevän voiteen –. Sanoja ei tarvittu, satiaiset kuolivat.” Ensimmäisen maailmansodan myrskyt menevät ohi miltei huomaamatta.

Kolmannen osan tapahtumat ajoittuvat sisällissodan kauteen. Pääosassa on työväestö, punaiset. Vaikka huhtikuinen verisunnuntai saa kuvauksensa, Koivukari säilyttää puolueettomuutensa. Jokainen saa muodostaa oman kantansa ja mielikuvansa. Kun sota loppuu, yksi tarina on kerrottu. Suomi jatkaa elämäänsä myös Rauman kaukaisimmilla luodoilla.

Aika saa näyttää, sijoittuuko Luodetuulen maa historian vankkojen klassikoiden kastiin.