Romanialainen prinssi
Tapio Puhakka
Kirjokansi 2017
267s.
Hiljainen romaani nuoren miehen vankeusajasta
23-vuotias taiteenopiskelija marssii vankilaan mieluummin kuin suorittaa sotilaspalveluksensa. Siviilipalveluspaikkaa mies ei ole saanut siitä huolimatta, että hän on sitä hakenut ja asiasta valittanutkin. Vankka vakaumus estää aktiivipalvelukseen astumisen, ja niinpä romaanin kertojan on opeteltava vankilan arkeen.
Kertojaan on helppo samaistua ja hänestä on helppo pitää. Nuori mies on huumorintajuinen ja sopeutuvainen.
Näin alkaa Tapio Puhakan esikoisromaani Romanialainen prinssi, vaikka heti kaikki ei olekaan lukijalle aivan näin selvää. Romaanin kertoja kertoo tarinaansa sitä mukaa kuin asiat tapahtuvat, eikä aina paneudu niiden taustoihin. Alussa hän kertoo siitä, miten raskaita laukut ovat, sitten siitä, miten töykeää henkilökunta hänen määränpäässään on. Lukijalle on selvää, mihin kertoja on päätynyt, mutta syyt ja seuraukset selviävät vasta myöhemmin, kun kertoja päättää niitä avata.
Romaani etenee hiljalleen samaa tahtia kuin vuodenajat vaihtuvat vankilasaarella. Eletään 1980-lukua, ja romaanin kertoja jatkaa vankilasta käsin yliopisto-opintojaan. Tuleva kuvataiteenopiskelija saa lopulta harjoittelupaikankin, jonne hän matkustaa joka aamu vankilasta.
”Rikon hiljaisuuden kysymällä onko Reiska suunnitellut sapluunat itse.
– Osan. Osan olen kopsannut jostakin. Ei ne kummoisia ole, mutta monet rosvot haluavat lusimisesta muiston. Paita sopii siihen saumaan.
Kehun näkemääni komeaksi enkä imartele. Lajissaan kuvio on tyylikäs. Paljastan painaneeni muutaman paidan, joten tiedän ettei se ihan iisiä ole.” (s. 80)
Romanialaisen prinssin nimettömään kertojaan on helppo samaistua ja hänestä on helppo pitää. Nuori mies on huumorintajuinen ja sopeutuvainen. Hänellä on vakaumuksensa, josta kukaan ei saa häntä luopumaan, mutta hän on valmis joustamaan muissa asioissa, jotta elämä vankilassa ei olisi pelkkää kärsimystä. Kertoja ei ole tahdoton lapanen, hänellä on kärkkäitäkin mielipiteitä ja hän toimii välillä äkkipikaisesti, mutta lopulta hän tulee toimeen sellaistenkin ihmisten kanssa, joista ei niin välitä.
Kertojan lisäksi romaanissa keskeisiksi henkilöiksi nousevat hänen äitinsä ja isänsä sekä muut vangit, joita kuvataan ymmärtäväisesti ja huumorin kautta. Vangit eivät ole mitään piinkovia rikollispomoja, vaan leppoisia laitapuolenkulkijoita, jotka välittömästi hyväksyvät kertojan joukkoonsa. Vankilaelämäkään ei vaikuta läheskään yhtä vaaralliselta kuin amerikkalaisissa elokuvissa, tai sitten kertojalla vain on niin hyvä asenne, ettei varjopuoliin juuri pääse tutustumaan.
1980-luvusta jää kirjan perusteella sekava kuva
Romanialainen prinssi ei mielestäni ole niinkään komedia kuin vähäeleinen kertomus tosielämän absurdiudesta. Teos ei saa nauramaan ääneen, ei edes hymähtämään, mutta se saa ajattelemaan. Voiko olla mahdollista, että jollekulle olisi joskus käynyt Suomessa näin? Ja vielä näin vähän aikaa sitten? Kyseessä ei ole tarina kaukaa menneisyydestä ja toiselta puolen maailmaa, vaan vain parin vuosikymmenen takaa koti-Suomesta, mutta silti siinä tunnutaan seikkailevan aivan eri maailmassa.
Tapio Puhakka on onnistunut kirjoittamaan romaanin, joka viihdyttää ja koskettaa hyvin yksinkertaisilla kielellisillä keinoilla.
Kaikki kirjan tapahtumat eivät aukene lukijalle, joka ei ole elänyt 1980-luvulla eikä juuri muista 1990-luvustakaan mitään. Kertojan taustajoukoissa pyörivät YK-nuoret jäävät etäisiksi. Heidän projektejaan ei sen kummemmin selitetä, mainitaan vain muutamalla sanalla silloin tällöin. Neuvostoliitosta puhutaan kuin varkain, samoin kommunisteista – viittauksia ja vihjauksia aina silloin tällöin, muttei mitään sen enempää. Olisiko niin, ettei kyseessä suinkaan ole tarinankerrollinen heikkous, vaan tietoinen valinta, jonka avulla välitetään aikakauden tunnelmaa? Aina ei nimittäin kertojakaan ole perillä siitä, missä mennään, mitä vastustetaan ja minkä vuoksi.
”Ilkeinä hetkinäni pilkkaan YK-nuoria puluiksi. Pulut nokkivat hyväntahtoisesti sinne tänne. Järjestävät seminaareja, laativat julistuksia, vierailevat lähetystöissä parantamassa maailmaa eri maiden papukaijojen kansa. He uskovat vilpittömästi instituutioihin ja siihen, että maailmassa ideat voittavat raa’an voiman.” (s. 122)
Vaivatonta kielenkäyttöä
Tarina etenee mutkattomasti ja turhia selittelemättä. Kuvailuun ei juuri käytetä aikaa, vaan teksti keskittyy kertomaan tapahtumista. Siitä huolimatta siitä välittyvät kertojan tunteet ja mielialat. Puhakan virkkeet eivät ehkä ole kovin runollisia, mutta niitä on ilo lukea. Kieli on virheetöntä, kerronta loogista ja tyyli tasalaatuista. Romanialaisen prinssin lukee huomaamatta kerralla alusta loppuun.
Tapio Puhakka on onnistunut kirjoittamaan romaanin, joka viihdyttää ja koskettaa hyvin yksinkertaisilla kielellisillä keinoilla. Romanialainen prinssi on kuvaus absurdista tapahtumaketjusta, näennäisesti valmiiksi hävittyyn taisteluun lähtevästä opiskelijasta ja kaikista niistä ihmisistä, joita hän ei olisi tavannut, jos ei olisi aloittanut taisteluaan. Romaanin lopusta ei juuri huomaa, että kyseessä on trilogian avausosa, mutta on mielenkiintoista nähdä, minne kertoja suuntaa vankilan jälkeen.