Oikeat ihmiset

Joensuulaisen Tarja Okkosen esikoisteos, novellikokoelma Kanssajuhlijat (2002) oli apean elämän pientä juhlaa. Okkosen toinen novellikokoelma noudattelee aihevalinnoiltaan samaa linjaa, hyvinvoinnin marginaalissa talsivat myös Oikeat ihmiset. Vaatii rohkeutta keskittyä toistuvasti näin vaatimattoman näköisiin aiheisiin. Teksti ei kuitenkaan ole vaatimatonta, vaikka tiivistä onkin.

Tässä tapauksessa vaatimaton aihe, pieni tarina ja pelkistetty ilmaisu johdattaa monta novellia koskettavaan lopputulokseen. Novellien päähenkilöt ovat edelleen objekteja omassa elämässään. Tahtoa oman elämän sankariksi olisi, mutta elämä tarjoaa pelkistettyä todellisuutta, josta vain kurkotetaan eteenpäin, haaveisiin, parempaan tulevaan. Kirkkaimmillaan novellien pienet hetket asettuvat elämäntilanteen kuviksi, kaikista suunnista avoimiksi kertomuksiksi, jotka jättävät auki näköalan niin menneisyyteen kuin tulevaankin.

Naisten ylin määre

Toistuvana teemana kokoelmassa on eräänlainen äitiyden ihme, joka kiteytyy pelkoon lapsen menettämisestä tai äitiyden kadottamisesta. Novellissa ”Näkymätön” seurataan yksin kulkevan pienen pojan jälkiä kaupungin halki joen rantaan ja veteen saakka. ”Putoaa veteen. Kukaan ei näe.” Äiti kirjoitetaan novelliin vasta viimeisellä rivillä. ”Pojan äiti juoksee saman reitin vähän myöhemmin.”

Lapsensa viereltä myöhästyneen äidin rinnalle asettuu novellissa ”Ella ja Alli” poissaoleva, alkoholisoitunut äiti ja naapurin yksinasuvan naisen äidinvaisto. Novellissa ”Kuori” äiti, joka ei pärjää 11-vuotiaan poikansa kanssa, joutuu hankkimaan pojalleen ulkopuolisen tukihenkilön.

Äitiys on Okkosen novellien naisten ylin määre, vaimoina ja rakastettuinakin he ovat ensisijaisesti äitejä. Avioeron hetkellä lapsesta on riideltävä äitinä. Novellin ”Eräprinssi” uusioperheessä tuoreeseen parisuhteeseen rauhaa etsii varsinainen superäiti, lapsiakin on tehty neljälle eri miehelle.

Kokoelman ehdottomia helmiä on novelli ”Pakkopulla”, jossa perheen miesten, uusioisän ja nuoren pojan tulehtunut suhde on avattu muutamalla lauseella kuin kirurgin veitsellä. Tämän novellin henkeäsalpaava huippu on kuitenkin äidin hätä aamuyöllä, kun poika ei ole palannut hyttiin laivaristeilyllä. Äitien tapaan jää tämäkin äiti novellin lopussa lohduttamaan itseään lauseella: ”Mitään ei ole tapahtunut. Kuvittelen aina pahinta. Minä olen varoittanut Mikkoa kaikesta.”

Kaikkein koskettavin, jopa kyyneliin asti kerta toisensa jälkeen liikuttava on novelli ”Lahjoja”. Siinä joululahjaa 10-vuotiaalle pojalleen valitseva äiti osoittautuu novellin lopussa viikonloppuäidiksi. Selittääkö lapsen menetys äidin rikkinäisyyden vai lieneekö äiti menettänyt lapsensa rikkinäisyytensä vuoksi?

Helmiä marginaalista

Kahdenkymmenen novellin joukkoon on mahtunut vaatimattomampiakin novelleja, joita kehittelemällä kokoelma olisi kauttaaltaan rikkaampi. Jokusen olisi jopa voinut kokonaan karsia pois. Kokoelman viimeisessä novellissa ”Ruovikko” kertojaminä pohtii: ”Kustannustoimittaja haluaa tekstiini lisää dramatiikkaa; luotuani puitteet tapahtumille ei tapahdukaan mitään.”

Lause jää askarruttamaan; mitkä lienevätkään pienkustantajan mahdollisuudet kustannustoimittajan tarjoamiseen kirjailijalle. Toisaalta myös ajatus tekstistä, joka on ainoastaan kirjailijan jäljiltä, on houkutteleva. Parhaimmassa tapauksessa se merkitsee tämän kokoelman helmien kaltaista jälkeä, kustannustoimittajan roolia väheksymättä. Pienkustantajan, vieläpä itäsuomalaisen pienkustantajan kirjailijana oleminen ennustaa kuitenkin pysyvää paikkaa marginaalissa, mutta sen Okkonen on tiennyt jatkaessaan yhteistyötä Ilias Oy:n kanssa.