Katu kadulta taivaaseen. Puoli vuosisataa Espanjan runoutta.

Katu kadulta taivaaseen avaa suomalaiselle lukijalle ikkunan espanjalaiseen nykyrunoon. Paljon saa tapahtua, ettei Jukka Koskelaisen ja Tarja Roinilan huolellisesti toimittama antologia ole kuluvan vuoden tärkein kaunokirjallinen käännös. Tiivis ja elävästi suomennettu valikoima avaa ikkunoita kansallisen tai aikalaisrunouden tuolle puolen kenen tahansa ihmisyyshaasteisiin.

Francon diktatuurista ja köyhästä sulkeutuneisuudesta Espanja on kulkenut vaurastuvaksi monarkiaksi sekä kulttuurisesti vilkkaaksi ja avoimeksi. Tämä elävyys on yltänyt meillekin asti kiinnostavina proosakäännöksinä ja elokuvan kukoistuksena, muttei suomeksi tulkittuna runona.

Kulttuurinen aukko

Katu kadulta taivaaseen esittelee ensi kertaa suomeksi neljätoista espanjalaista toisen maailmansodan jälkeistä runoilijaa. Heistä vain Josè Ángel Valenten ja Menchu Gutiérrezin joitain runoja on Roinilan suomentamina ilmestynyt aiemmin kirjallisuuslehdissä. Naisia joukkoon on mahtunut kaksi, hekin nykyrunoilijoita, mikä kuvannee katolisen Välimeren rantavaltion kirjallista kulttuurikehitystä.

Koskelaisen ja Roinilan antologia paikkaa valtavaa kulttuurista aukkoa Espanjan runouden suomentamisessa. Meillä on julkaistu 1970-luvun käännöksinä García Lorcaa ja tuoreehko suomennosvalikoima toiselta vuosisadan alkupuolen Espanjan runovaikuttajalta Rafael Albertilta. Tietääkseni ei lainkaan ole suomennettu vaikkapa 1970-luvulla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta Vicente Aleixandrea.

Espanjankielisestä Amerikasta käännettiin kulttuurivasemmistolaisuuden voimanvuosina 1970-luvulla ahkerasti, ainakin Pablo Nerudaa ja Cesar Vallejoa, joilla molemmilla on ollut oma vaikutuksensa Espanjassakin.

Vaikka käännösruno on nykyarvotuksissa marginaalin marginaalia eikä sen kustantaminen ole parhaita liikeideoita, en silti ole koskaan ymmärtänyt sanan ”kulttuuriteko” käyttöä käännösrunosta puhuttaessa. Silti juuri tätä on sanaa syytä käyttää Koskelaisen ja Roinilan teoksen kohdalla vailla asian pölyisenromanttista ylevöitystä. Vain käännöksien kautta omaksumme, otamme itsellemme ja muokkaamme osaksi kulttuuriamme uusia asioita, muutamme omaa kulttuuriamme. Ei siinä ole mitään papillisen ylevää, että toimittajat ovat tehneet hienon teon kulttuurillemme.

Yksi selitys Espanjan runon kääntymättömyydelle löytyy vertailusta Italiaan ja Ranskaan. Ranskan uutta runoa käänsivät aina 1980-luvulle niin Mirjam Polkunen kuin Aale Tynnikin, Italiasta viime aikoina pahoja nobelistien Montalen, Ungarettin ja Quasimodon jälkeisen runon aukkoja on ahkerasti kuronut umpeen Hannimari Heino. Kulttuuri on yksilöjen varassa, sitä eivät vie eteenpäin valtio ja komiteat. Tällainen Espanjan runoutta tunteva kääntäjä ja harrastaja on pienestä Suomestamme puuttunut.

Katu kadulta taivaaseen kattaa viisikymmentä kiinnostavaa vuotta Espanjan lähihistoriaa. Koskelainen ja Roinila eivät suoraan perustele aikarajaustaan. Tulkitsevan sen perustuvan paitsi poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tekijöihin (Francon diktatuuri, asettuminen sisällissodan jälkeen ja toisen maailmansodan loppu) myös runouden kehitykseen. Vihdoin 1950-luvulla espanjalaisrunoilijat alkoivat hakea uudenlaista ilmaisua toisaalta Lorcan ja kumppaneiden kulta-ajan ja toisaalta sodanjälkeisen sovinnaisen runoilun jälkeen.

1950-lukulaiset ja novísimot

Silti 1950-luvulla runoilijat olivat Francon hallitessa ahtaalla. Moni runoilija oli poliittisesti vasemmalla, vastarinnassa ja syrjässä kansallismielisestä pullistelusta ja katolisuudesta. Runoissa tämä näkyi mahtailun karttamisena ja vetäytymisenä, moni kirjoitti Jaime Gil de Biedman säkein ”tuttuja, haaleiksi kuluneita sanoja”. Usealle ranskalaiset symbolistit olivat esikuvia. Toinen tärkeä innoituksen ja peilauksen lähde oli monelle oma vanha runous ja muu kirjallisuus. Keskiajan mystikko Ristin Johannes väikkyy monen taustalla.

Käännöskokoelman avaava 1950-lukulainen Josè Ángel Valente teki minuun suuren vaikutuksen. Hiljaisuuden runoilijoiksi luettu mystikko näyttää ajattelevan, että runo synnyttää omansalaisen kirjallisen mystisen kokemuksen. Arkista kieltä käyttävästä runoudesta versoo suora tie kohti mystikon jumalaa, läsnäolon täyteyttä: ”Ja kukka heräsi, äkkikukka / ilmassa, / liekeissä, / ilmiliekeissä, täyteen siivitetty”.

1960-luvulla ryhdyttiin runoudessakin kapinoimaan ja kokeilemaan. Espanjassa kokeilijoita kutsuttiin novísimoiksi. Novísimot, ”uusimmat” kiinnostuivat ylikansallisesta populaarikulttuurista ja elokuvasta, mikä oli sekin kommentti kansallismieliselle diktatuurihallinnolle.

Espanjalaisrunoilijoiden radikalismi on kuitenkin tämän antologian perusteella maltillista. Kulttuurilla on Espanjassa syvät juuret, enkä usko että maa poikkea vaikkapa itä- ja pohjoisnaapureistaan siinä, että pitkän kulttuurihistorian tuoman suhteellisuudentajun vaikutuksesta ei ajan kotkotusten ja kohautusten perässä juosta niin kerkeästi kuin nuoremmassa kulttuurissa. Pere Gimferrer ja runouden paha poika Leopoldo María Panero ovatkin kokeellisuudessa pikkutekijöitä Väinö Kirstinään ja Kari Aronpuroon verrattuna.

Silti monet modernin runotietoisuuden kikat – metarunous, merkitysfunktion kyseenalaistaminen, irtautuminen lyyrisestä minästä – ovat novísimoilla käytössä. Paneron ”Runon kuolemassa” sana ei ilmaise mitään sisäistä, tunnetta, tuntoa tai ajastusta. Se ei pyri kuvaamaan runoilijan ulkopuolistakaan maailmaa, se ei esitä tai edusta olioita. Niinpä ”paperilla ei ole mitään”.

Silti hämähäkki ja satakieli taipuvat kieleen, syntyy ”feeniks joka valuu kuin kyynel paperille”. Kuolemasta Panero kirjoittaa hämärästi ja kommunikoimatta, ehkä ainoalla tavalla millä tästä aiheesta voi kirjoittaa.

Kääntäminen tulkintaa

Vaikkeivät Roinila ja Koskelainen nimeä mitään vahvaa valtavirtaa viimeisten vuosikymmenten espanjalaisrunoon, 1950-lukulaisten ja novísimoiden jälkeen Espanjan runossa on toki tapahtunut paljonkin. Mielestäni antologian runoilijoista Suomessa hiljan vieraillut Vicente Valero kirjoittaa kiinnostavaa runoa – rentoa, ymmärrettävää, pinnistelemätöntä.

Vaikka Koskelainen kutsuu johdannossaan Valeron tekstejä luontorunoiksi, Leinoa, Hellaakoskea ja Rasaa hänen runonsa eivät kuitenkaan ole. Ibizalla luonto on selkeämmin osa ihmisen elinympäristöä. Joka tapauksessa Valero pohtii runoissaan monen maanmiesrunoilijansa tapaan oppineesti omaa ja toisten suhdetta ympäristöön. Kirjoittajasta on omituista, kun simpukankuorien, fossiilien ja johanneksenleipäpuun maailmaan saapunut hikoileva turisti haluaa ostaa kaiken vastaantulevan.

Roinilan ja Koskelaisen antologian runoilijaesittelyt ja tausta-artikkeli nostavat hauskasti esille sen, mihin ja millaisiin ajan impulsseihin espanjalaisrunoilijat vastasivat. Minulle esittely ja käännökset toimivat laajemminkin, kuin johdantona 1900-luvun runokirjoittamisen reunaehtoihin: runousopillisiin, aatehistoriallisiin, runoushistoriallisiin, poliittisiin, sosiaalisiin, esteettisiin, kokeellisiin ja ehkä 2000-luvun taitteessa muotokokeiluissa suoremmin ja rennommin yleisinhimillisyyteen palaaviin. Toisaalta ihan oikeakin maailma nousee esiin: Espanjan karu lähihistoria ja viimeaikainen nousu on kirjoitettu kulttuuriin siinä kuin kansantalouden lukuihin.

Runokäännökset ovat vuoropuhelua, eivät valmiiden asioiden siirtoa valmiista kielestä toiseen. Tulkinta on runokäännöksissä keskeistä, sillä niin syvästi kieleen on runo ankkuroitunut. Siksi arvostelenkin taas suomalaista runokustantajaa siitä, ettei millään tunnuta saavan aikaiseksi kaksikielisiä laitoksia, alkutekstiä käännöksen rinnalle. Niistä olisi turistiespanjaakin osaavalle lukijalle valtava ilo ja hyöty. Joka tapauksessa kääntäjät ovat tehneet niin hienoa työtä, että mieluusti jätän mainitsematta ne muutamat ilmaisuvalinnat, joiden kohdallisuutta jäin miettimään.

Minusta on sääli, jos Koskelaisen ja Roinilan Katu kadulta taivaaseen -kokoelma jää kirjallisuusihmisten yksityisomaisuudeksi. Ajattelua ja maailman avautumista aikaansaavan kirjan suo päätyvän kenen tahansa kriittisen, aikaa seuraavan kansalaisen luettavaksi.

Tälle kansalaiselle teoksen hienoja hetkiä on oheinen Jaime Silesin säe, joka tiivistää sen, mitä 1900-luvun filosofia yritti välillä epätoivoisestikin sanoa: ”Kielen vesi nuolee kaikkea valoa, / sinuun päättyy meri, päättyy maailma”.