Tiikeri joen rannalla

Teemu Hirvilammia on joskus luonnehdittu Suomen viimeiseksi boheemirunoilijaksi. Tiikeri joen rannalla -uutuuskokoelman maailmakin on karheankarkea, ei siloteltu. Runojen minä ei ole mikään ”miljonäärijussi”, vaan mies, jolla yöllä valuu kuola suusta. Kustantaja mainostaa Hirvilammin uutuutta hänen viihdyttävimmäkseen ja humoristisimmakseen. Mukana on kyllä ironiaa ja huumoria, mutta niiden avulla näkökulma muuttuu äkkiä myös traagiseksi: ”Meillä on muovinen astiasto, /ettemme vahingoittaisi toisiamme.” Kokoelman määritteleminen humoristiseksi on vähintäänkin kyseenalaista.

WSOY:n ja Tammen kautta Sammakolle kotiutuneen Hirvilammin uusin ja samalla yhdestoista teos ilmestyi viime vuonna. (Yhteentoista mahtuvat myös valitut runot vuosilta 1977–2001.) Niukan ilmaisun vuodet ovat kaukana takanapäin, ja Tiikeri joen rannalla -kokoelman runoissa mieluumminkin kertoillaan ja puhellaan kuin keskitetään säkeitä tiukasti. Poikkeuksena mainittakoon muutama lyhyt runo. Jotkin runot tuntuvat kirjoitetun nimenomaan laulettaviksi tai esitettäviksi. Hirvilammihan on tehnyt pitkään yhteistyötä säveltäjä-muusikko Ari Taskisen kanssa. Kaksikolta ilmestyi vuonna 2001 hieno cd Asfalttia ja ruohoa, jossa Hirvilammi tulkitsee runoja ja Taskinen musiikkia.

Paskakyrpä ja itsesääli

Joidenkin runojen tilitys tai ”rehellisyys” tulee liikaa tykö. Ilmiö on tuttu monen Turun suunnalla kirjoittavan teksteistä. Esimerkiksi runossa Mä oon paskakyrpä mahdollinen ironia ei oikein pääse kunnolla esiin runon minän itsesäälin alta. Runossa on paljonpuhuvia kohtia: ”Mä oon paskakyrpä / joka hakee turisti-infosta ilmaisia esitteitä ja kirjoittaa niiden taakse testamenttiaan.” Mutta runon viimeinen säkeistö kääntyy jo marttyyriudeksi ja vesittää itseironian terävyyttä: ”Mut mä oon vaan paskakyrpä, / kuljen Adidas-verkkareissa pyhäkengät jalassa, / täyteen ahdettu tilausajo, / ahne hyttynen, joka imee kaiken puhtaan.”

Lyyrisen minän kautta tilittäminen ei ole helppo laji. Runossa Olen rakastellut Marian ja Gunilla- nimisen hevosen kanssa runon minä toistaa pitkässä säkeistössä, mistä kaikkialta hänet on heitetty ulos. Hänet heitetään ulos niin rappukäytävistä, autiotaloista, junista, kirkoista kuin hautausmailtakin. Tässä on tietysti ainekset hienoon hyperbolaan, mutta liioittelu vaimentuu ja typistyy säkeiden ahdistuneisuuteen.

Ironia on loistava keino kuvata traagista ja koomista yhtä aikaa. Tuntuu vain, että Tiikeri joen rannalla -kokoelmassa ironiaan sekoittuu usein totisena tilittävä ääni. Hirvilammin runojen äänensävyjen vaihtelusta johtuu, että ainakin minun oli vaikea löytää orientaatiopohjaa lukemiseen. Juuri kun luulen lukevani ironista tekstiä, alkaakin tuntua, että luen omaksi terapiakseen kirjoittavan tilitystä. En siis oikein osaa ottaa lukemaani vastaan.

Tilitysrunous on oma lukunsa, ja antaa lukijalle luvan tietynlaiseen tirkistelyyn. Marjo Isopahkalan ja Mika Terhon Intohimon hullu huhtikuu, jossa runoilijat käyvät läpi omaa lyhyttä suhdettaan, lienee hyvä esimerkki lajista. Lähtöoletus luonnollisesti on, että fiktiivistä kirjallisuutta luetaan kirjoittajan elämäkerrasta erillään. Selvää on sekin, että lähes jokainen kirjailija käyttää oman elämänsä materiaalia. Etäännyttäminen on kuitenkin tärkeä keino materiaalin suodattamiseksi. Tilitysrunoudessa etäännyttäminen on vähäistä tai puuttuu.

Viime vuonna yhdennentoista kokoelmansa julkaisi myös toinen runouden konkari, samoihin aikoihin Hirvilammin kanssa debytoinut Arto Melleri. Hirvilammin ja Mellerin uutuuksia yhdistää eletyn ja koetun summaaminen, subjektiivisuus ja etäännyttämisen vähäisyys. Kummaltakin olen lukenut paljon parempiakin kokoelmia kuin viime vuonna ilmestyneet uutuudet.