Kohtalokasta kerrontaa. Hermann Hesse ja proosan psykologia
Teppo Kulmala
Atena 2002
Valaistusta etsimässä Hessen ja Jungin jalanjäljissä
Teppo Kulmala, pitkän linjan kulttuuritoimittaja ja kirjallisuusihminen kiireestä kantapäähän, väitteli vuosi sitten Hermann Hessen proosateoksista jungilaisen psykoenergetiikan näkökulmasta. Kohtalokasta kerrontaa on pitkälti tutkimuksen ja Hesse-tuntemuksen popularisointia, joskin teoksessa kulkee myös esseemäinen omaelämäkerrallinen juonne. ”Hermann Hesse on ongelmistani huolimatta ja niidenkin vuoksi ollut valaisemassa tietäni”, Kulmala tunnustaa kirjansa jälkisanoissa.
Kohtalokasta kerrontaa on osuva nimi Hermann Hessen (1877-1962) proosaa analysoivalle ja siinä sivussa kirjailijan elämänvaiheita esittelevälle teokselle. Hesse koki monta kriisiä ennen vakiintumistaan kirjailijaksi. Uusromantiikan harjalla aloittanut kirjailija olisi saattanut jäädä aikakautensa tyypilliseksi edustajaksi ilman psykoanalyyttisiä vaikutteita.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Hesse koki hermoromahduksen. Parantolassa potilas sai psykoterapiaa C. G. Jungin oppilaalta, ja aiemmin freudilaisuuteen perehtynyt Hesse ryhtyi syventymään Jungin oppeihin. Kirjailija sai eri otteisiin jungilaista terapiaa – jopa oppi-isältä itseltään – aina 1920-luvun puoliväliin asti. Terapiajaksot innostivat Hesseä taiteellisesti. Hän ryhtyi myös maalaamaan ja jopa haaveili säveltäjän urasta.
Kulmala korostaa, että Hesse oli osittain pettynyt psykoanalyyttisiin terapioihin. Hessen vanhemmat olivat Intian-lähetystyötä tekeviä pietistejä. Lapsuudenkodissa saatu innostus itämaisiin filosofioihin on jättänyt vähintään yhtä vahvat jäljet moniin romaaneihin (esim. Siddhartha, 1922, Lasihelmipeli, 1943) kuin psykoterapia Arosusi-teokseen (1927).
Hesse on ikäkausikirjailija. Arosuden tapaiset romaanit purevat helposti nuoriin aikuisiin, joiden persoonallisuus on vielä kehittymässä. Kulmalan mukaan Hessen kuvaamat henkilöt ovat yleensäkin kompleksisia ja epätoivoisia havaitessaan ”ihmiseksi tulemisen” vaikeuden.
Kulmala analysoi Hessen proosateoksia tuon ”ihmiseksi tulemisen” vaiheiden kuvauksina. Huomio kiinnittyy energiaan ja sen psyykkiseen hahmottumiseen. Analyysin kannalta tärkeä on virtaamisen arkkityyppi. Virtaava vesi toistuu usein Hessen teoksissa. Siddhartha näkee joessa elämän ajattomuuden ja jatkuvasti muuttuvien ilmiöiden moninaisuuden.
Kulmalan oma esitystapa on myös eräänlaista virtausta, joka koko ajan yrittää vetää lukijan tahtomattakin mukaansa. Kirjailijan elämäkertatiedot, proosateosten analyysit ja taustaksi siteeratut muut lähdeaineistot kietoutuvat yhdessä jungilaisen arkkityyppinäkemyksen kanssa sinänsä loogiseksi kokonaisuudeksi, jota samoihin lähteisiin perehtymättömän on kuitenkin vaikea purkaa osiinsa.
”Taide oli Jumalan osoittamista kaikkien asioiden takana.” Tällaisen sitaatin Kulmala on valinnut Hesseltä todistamaan taideteoksen arkkityyppistä menneisyyttä mukanaan kantavan ihmisen kuvaksi. Samaan yhteyteen hän tuo jungilaisen näkemyksen, jonka mukaan ilman tietoisuuden energeettistä virtaa elämä ei olisi ylipäänsä mahdollista.
Kulmala esittelee Jungilta vaikutuksia saaneen Hessen teoksia jungilaisuuteen nojaten. Tarttuva Hesse-innostus ja vaikeiden filosofisten näkemysten popularisointi ovat Kohtalokasta kerrontaa -teoksen parhaita puolia, mutta koko ajan kulkee mielessä epäilys, että kehäpäätelmien vaara on ilmeinen.
Kulmala kertoo jälkisanoissa liittyneensä ortodoksiseen kirkkoon 1990-luvulla. Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että Kohtalokasta kerrontaa esittelee Hessen mystikkona, joka opastaa lukijaansa symbolien avulla itsensä tiedostamisen polulla. Teosten kaunokirjallisiin rakenteisiin tai arvoihin Kulmala ei kiinnitä huomiota.
Jälkisanoissa Kulmala tunnustaa kohtalonyhteyttä Hesseen mainiten erityisesti Siddharthan, Arosuden ja Lasihelmipelin. Kirjoittaja muistuttaa myös, että lukemisen pitäisi jumalanpalveluksen kaltaisten rituaalien ja yleensä elämän ohella säilyttää symbolien kokemukselle ominainen uutta luova luonteensa.
Kohtalokasta kerrontaa avaa uusia näkökulmia monille jo nuoruudesta tuttuihin romaanihenkilöihin. Kulmala ennustaa uutta Hesse-boomia. Henkisiä ponnisteluja aletaan taas arvostaa. Kirjan lähdeluettelo osoittaa, että Hesseä suomennettiin ahkerimmin 1970-luvulla. ”Tuolloin idealismilla ja aatteilla oli vakavaa ja iloistakin merkitystä”, Kulmala toteaa.
Kohtalokasta kerrontaa toimii parhaiten tieteen popularisointina, jos se innostaa tarttumaan uudelleen – tai ensimmäistä kertaa – Hermann Hessen romaaneihin. Turhempaakin voisi lukea.
Lisätietoa muualla verkossa