Vihreän lohikäärmeen kylä

Buddhalaisuuden mukaan pahaa elämässään tehnyt ihminen syntyy uudelleen ja joutuu kärsimään. Mitä enemmän pahaa tekee, sitä kauheammat ovat seuraukset. Elämän tuska loppuu, kun ihminen valaistuu ja saavuttaa nirvanan. Se katkaisee ikuisen elämänkierron ja mahdollistaa lopullisen irtautumisen maallisista murheista.

Opit ovat erityisessä suosiossa Aasiassa, ja myös Vietnamissa niillä on tärkeä asema. Vietnam itsenäistyi vuonna 1945 oltuaan pitkään Ranskan siirtomaana. Ranskalaiset yrittivät ottaa alueen takaisin, mutta hävisivät pitkän väsytystaistelun jälkeen vuonna 1954. Seuraavilla vuosikymmenillä etelä- ja pohjoisvietnamilaisten erimielisyyksiin sekaantunut Yhdysvallat koki sekin musertavan sotilaallisen tappion.

Tero Liukkonen (s. 1960) kuvaa uudessa romaanissaan Vihreän lohikäärmeen kylässä vietnamilaisten rohkeutta. Lohikäärme, joka on Aasiassa tärkeä symboli, merkitsee vietnamilaisille elämää, kasvua, olemassaoloa ja universumia. Lohikäärme tuo sadetta, mikä on elintärkeää maatalouteen yhä nojaavassa yhteiskunnassa. Mytologiaan ja myytteihin turvautuminen on välttämätöntä maassa, joka on kärsinyt muiden valtioiden puristuksessa ja pitänyt kynsin ja hampain kiinni itsenäisyydestään.

Vapautuminen kärsimyksestä

Vihreän lohikäärmeen kylän kolme päähenkilöä ovat äiti Lien, poika Dung ja amerikkalainen sotilas Carver. He vuorottelevat kertojina. Tämä luo tarinaan mielenkiintoisen jännitteen, sillä hahmot ovat erilaisia. Lien on mieleltään järkkynyt nainen, joka muistelee kuollutta isoisäänsä, Dung buddhalaisessa luostarissa kasvanut ja sieltä näkemyksensä saanut mies, Carver sotaveteraani, joka on huonossa kunnossa.

Romaani sijoittuu Vietnamin sodan (1955–1975) vuosikymmeniin ja sen jälkeisiin aikoihin. Luvut ovat lyhyitä, henkilöt puhuvat niissä ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Eleettömyys ja kiireettömyys tekevät kirjasta helppolukuisen, vaikka jotkut kohdat ovatkin aiheen takia rankkoja. Kokoavana voimana toimii Dung, joka pitää kiinni rauhallisesta buddhalaisesta filosofiastaan silloinkin, kun maailmassa ei ole järkeä.

Eleettömyys ja kiireettömyys tekevät kirjasta helppolukuisen.

Päähenkilöt pyrkivät vapautumaan kärsimyksestä. Lien on kokenut kotikylänsä hävityksen ja pelastunut makaamalla ruumiiden alla: ”Meidät jäljelle jääneet käskettiin riviin tien reunaan. Huomasin vasta nyt, että siskoni Yen oli samassa joukossa. Tiesin, että seuraavaksi tapahtuisi jotain kauheata. Samalla hetkellä, kun sotilaat alkoivat ampua, heittäydyin tieltä riisipellon reunaan makaamaan. Pari ruumista kaatui päälleni, mutta koetin olla liikahtamatta. En ajatellut mitään. Suljin vain silmäni ja makasin hievahtamatta.” (s. 111–112)

Luostariin jätetty Dung kärsii tahollaan siitä, ettei hänellä ole vanhempia, ja Carver sairastaa traumanjälkeistä stressihäiriötä. Liukkonen kuvaa Vietnamin sotaa aivan oikein mielipuoliseksi tapahtumaksi, ja asettuu tavallisten vietnamilaisten puolelle. Näkökulman tasapainottamiseksi romaaniin olisi kuitenkin toivonut neljättä kertojaa, viidakossa lymyilevää Viet Cong -sissiä. Nyt Vihreän lohikäärmeen kylässä vain sivutaan vaikeita poliittisia kysymyksiä. Kommunisteiksi ryhdytään olosuhteiden pakosta.

Amerikkalaistan toimista ei anneta hyvää kuvaa. Liukkonen on selvästi inspiroitunut Oliver Stonen vuodelta 1986 olevasta elokuvasta Platoon – nuoret sotilaat, jossa on samanlaisia kohtauksia. Elokuva ja kirja muistuttavat toisiaan myös siinä, etteivät ne puistattavista hetkistään huolimatta ole erityisen rankkoja kokemuksia. Molemmat sipaisevat hirvittävää aihetta.

Elämän kunnioitus, myötätunto ja rakkaus

Vihreän lohikäärmeen kylän hahmoista Carver jää pinnallisimmaksi. Lieniä ja Dungia lähestytään suurella rakkaudella. Liukkonen on selvästi paneutunut buddhalaisuuteen ja vietnamilaisuuteen, sen verran hyvin hän on niihin liittyvistä tarinoista perillä. Hän onnistuu tavoitteessaan pehmentää väkivaltaa saduilla ja muilla kauniilla kohdilla.

Elämän kunnioittaminen on buddhalaisille tärkeää. Amerikkalaiset rytyyttävät Vietnamin kaupungeissa ja maaseudulla mistään välittämättä: ”Keyes iski munkkia kiväärinperällä kasvoihin. Vieressä olevat kyläläiset alkoivat pulista hermostuneina. Mitä ne sanovat, Keyes kysyi Joelta. Ne rukoilevat säästämään pyhän miehen hengen, kersantti Joe vastasi. Keyes tarttui munkkiin, riuhtoi sen kanavan vierelle ja ampui sen. Vanha nainen laverilla koetti kohottautua ja irvisti niin, että betelpähkinän värjäämät hampaat paljastuivat. Keyes tähtäsi ja laukaisi.” (s. 124)

Liukkonen on selvästi inspiroitunut Oliver Stonen elokuvasta Platoon – nuoret sotilaat.

Romaanin pysäyttävin hetki on lopussa, kun Thay-niminen opettaja puhuu Dungille valaistumisesta. He lähtevät kävelylle katsomaan syksyisiä vaahteranlehtiä. Ne vaihtavat väriään ja putoavat lopulta maahan. Lehdet muodostavat vastakohdan kärsimättömälle Dungille, joka pyrkii nirvanaan ahkeran harjoittelun ja elämän kieltämisen kautta. Thay toteaa: ”Hyväksy elämä. Vaahteranlehdet eivät etsi valaistumista.” (s. 195)

Vihreän lohikäärmeen kylän olisi toivonut menevän syvemmälle aiheeseensa ja henkilöihinsä. Lisää jää kaipaamaan varsinkin siksi, että romaanin avainasioita ei ole käsitelty suomalaisissa romaaneissa.