Hakkuu. Muuan mielenkuohu (Holzfällen. Eine Erregung)

Itävaltalainen nykykirjallisuus on kääntynyt suomen kielelle taas yhden merkittävän romaanin verran. Elfriede Jelinekin maanmieheltä Thomas Bernhardilta (1931–1989) on aikaisemmin suomennettu vain yksi teos. Täksi syksyksi Tarja Roinila on ansiokkaasti kääntänyt Bernhardin romaanin Hakkuu. Muuan mielenkuohu, joka samalla käynnistää Teos-kustantamon uuden Baabel-käännössarjan.

Bernhard opiskeli alun perin Salzburgin Mozarteumissa mutta löysikin ammattinsa toimittamisen ja kirjoittamisen piiristä. Hänestä kehkeytyi kotimaansa kulttuuripiirien ja -instituutioiden kitkerä kriitikko. Hakkuu julkaistiin Itävallassa alun perin vuonna 1984. Se aiheutti häväistysjutun, sillä kirjan henkilöt kyettiin tunnistamaan. Kirjailija haastettiin oikeuteen kunnianloukkauksesta, ja romaani joutui myyntikieltoon.

Ambivalenssin kuohunta

Hakkuun kertoja, nimettömäksi jäävä wieniläinen kirjailija, on asunut viimeiset parikymmentä vuotta Lontoossa ja on käymässä Wienissä. Ajallinen ja maantieteellinen välimatka vanhoihin tuttavapiireihin kuroutuu umpeen, kun kertoja osallistuu ”taiteellisille illallisille”. Siellä hän tapaa ihmiset, joita hän ennen rakasti mutta joita hän tätä nykyä inhoaa ja halveksii.

Kertoja alkaa heti kohta katua osallistumistaan illallisille. Seuraa yksinpuhelu, romaanin pituinen nykyisyyden ja menneisyyden kaleidoskooppimonologi, jossa rakkauden ja vihan ambivalenssi vuorottelee epäluotettavan kertojan tajunnassa ja muodostaa yhä uusia kuvioita.

Bernhard oli myös näytelmäkirjailija, ja Hakkuussa viitataan ahkerasti teatteriin. Illalliset venyvät pikkutunneille, sillä niiden kunniavierasta, kuuluisaa Burgtheaterin näyttelijää, joudutaan odottamaan pitkään – hän saapuu illallisille Ibsenin Villisorsan esityksestä. Tekotaiteellisuutta inhoava (ja sitä kaikkialla havaitseva) kertoja vetää monologissaan Burgtheateria ahkerasti lokaan. Villisorsa mainitaan ensimmäisen kerran jo romaanin avauslauseessa kuin lukuohjeena; mainittu näytelmähän kuvaa elämänvalheen traagisia ja laajamittaisia seurauksia.

Romaani koostuu kertojan tajunnanvirrasta, jossa yhdistyvät tämänhetkisyys, siis illallisen tapahtumat, sekä poikkeaminen tuon tuostakin menneisyyteen ja muistoihin. Kertoja on aikanaan ollut osa illallisten osanottajien muodostamaa taiteellista ystäväpiiriä, josta hän on sittemmin irtautunut. Hänen provokatiivista ja kriittistä yksinpuheluaan värittää kaksijakoisuus: rakkaus ja viha sekä ihailu ja halveksunta Wienin taide-elämää ja sen edustajia kohtaan. Muita illallisille osallistujia kertoja pitää epäonnistuneina. Hän kyseenalaistaa ja vähättelee heidän saavutuksiaan, käy heidät läpi kuin sairaustapaukset mutta ailahdellen, valtavan ambivalenssin heittelemänä.

Kertoja suuntaa inhonsa myös itseensä: häntä iljettää ajatella, miten hän on aikanaan ollut riippuvainen näistä ihmisistä ja ”esittänyt yhä innokkaammin salzburgilaista narria”. Kaksijakoisuus ja ristiriitainen henkinen asenne näkyvät myös kertojan suhteessa Wieniin: se edustaa hänelle sekä ”lahjakkuuden murskaamoa” että toisaalta ”kaupunkia joka on minun kaupunkini ja tulee aina olemaan”.

Yksi Hakkuun teatteriaspekti liittyy katsomoon: romaanin kertoja istuu ”taiteellisten illallisten” aikana eri tuoleissa ja tarkkailee istumapaikoiltaan illallisvieraita. Kertojan mielenkuohut eivät eksplikoidu muille illallisten osanottajille, vaan kertoja pohtii niitä itsekseen ja raportoi lukijalle aterian tapahtumia sekä muiden käymää keskustelua.

Toiston ja muuntelun periaate

Bernhardin romaanista puuttuvat kokonaan kappalejaot: virkkeet ovat pitkulaisia, assosioivia ja taiten rakennettuja.

Bernhardin koulutustaustan tietäen romaanissa käytettyjen musiikillisten tekniikoiden suuri määrä ei ihmetytä. Pääpaino on hiotulla rytmisellä muotoilulla, jolla virkkeiden tajunnanvirtamainen aaltoilu, menneen ja nykyisen yhteenkietoutuminen, konstruoidaan. Juuri rytmi pitää rönsyilyn koossa. Kuten musiikissa Hakkuussakin toistoilla on tähdellinen rooli: tietyt käsitteet, repliikit, erisnimet, muistot toistetaan yhä uudestaan yhä uusissa ja yllättävissäkin yhteyksissä kiihdyttäen tai liioitellen mutta aina varioiden. Variointi, muuntelu, avaa tien uusiin väyliin ja estää toistoa muuttumasta jankkaavaksi.

Menneisyydessä ajelehtiminen palautetaan nykyhetkeen yhä uudestaan kertojan hokemalla käsitteellä ”taiteelliset illalliset” sekä johtolauseella ”minä ajattelin laiskanlinnassa”. Toisto paisuu hyperbolaksi, ja Hakkuussa liioittelu onkin yksi oleellisista satiirisen kielenkäytön keinoista. Asiaan kuuluu myös, että trivialiteetit saavat paljon huomiota osakseen – esimerkiksi illallisilla tarjoiltava kuha, joka mainitaan tuon tuostakin.

Kompulsiivisen toiston periaate tuo mieleen musiikin basso ostinato -kuvion, muun tekstuurin vaihtelua vasten asetetun ”itsepäisen” toistomotiivin idean. Kun kuvauksen ja ajattelun kohteet kerrataan tällä menetelmällä yhä uudestaan, ne tehdään tehokkaasti naurettaviksi. Kyytiä saavat ”pikkuporvarillisen kitschin” edustajat ja muut raukkaparat. Kertoja siirtää naurettavuuksien kehään wieniläisen korkeakulttuurin edustajahahmot mutta myös itsensä.

Tällaisten rakenteiden pohjalta sopii siis hyvin kuvaan, että ”taiteellisilla illallisilla” kuunnellaan levyltä Ravelin Boleroa, teosta, joka perustuu jatkuvan toiston ja soitinnuksen tasolla tapahtuvan muuntelun periaatteeseen.

Hakkuu tekee nimensä mukaisesti selvää wieniläisestä kulttuurieliitistä. Bernhardin kärkevä satiiri on suurenmoinen, ja Hakkuu metodiltaan suorastaan loistelias romaani. Sen haastava lausetekniikka on taannut suomentajalle paljon päänvaivaa. Tarja Roinila on selvinnyt urakasta musikaalisesti ja taidokkaasti.