Kirjeenvaihtoa

Lurra Editions julkaisee jälleen parin vuoden tauon jälkeen suomeksi itävaltalaiskirjailija Thomas Bernhardia (1931–1989) – ja valitettavasti viimeistä kertaa. Kustantamolla ei ole suunnitelmissa jatkaa hänen teostensa julkaisua. Kirjeenvaihtoa avaa Thomas Bernhardin elämää yksityishenkilönä ennen kuin hänestä tuli maailmankuulu kirjailija.

Kirjan alussa Bernhard on vielä nuori, 25-vuotias kirjailijan alku, kun taas Gerhard Fritsch (1924–1969) on jo luonut kannuksensa esikoiskirjallaan. Kirjeenvaihto asettuu vuosien 1956–1968 välille, ja se kattaa yhteensä 48 kirjettä tai postikorttia, enimmäkseen Bernhardin kirjoittamina. Ajatustenvaihto päättyy siis hieman ennen Fritschin kuolemaa.

Runoileva teatterintekijä ja hänen mesenaattinsa

”– en ole koskaan onnellinen, kun minulta julkaistaan jotakin, mutta iloitsen siitä kyllä kovasti, se on käsittämätön, omituinen, epätoivoinen tunteiden sekamelska –.” (s. 47)

Bernhard ei nykyään enää kaipaa Suomessakaan esittelyjä, kiitos Lurra editionsin Olli Sarrivaaran sekä Teoksen Tarja Roinilan kiitettävän uutteran suomennostyön. Itävaltalaissuuruuteen tutustuminen tapahtui minulle nimenomaan näiden suomennosten myötä. Alkuvuodesta tuli kuluneeksi 85 vuotta Bernhardin syntymästä. Kirjallista jäämistöä jää yhä kääntämättä runsain mitoin.

Ennen romaanejaan Bernhard keskittyi pääasiassa runouteen, joiden kirjoitustyötä hän myös käy kirjeissään läpi.

Gerhard Fritsch saattaa olla tuntemattomampi nimi. Hän oli konservatiivisuuden ja avantgardismin välimaastossa luovinut kirjailija, ”kirjallisuusmanageri” tai ”kirjallinen välikäsi” – nimitykset, joita hyväntahtoisimmatkin aikalaiset saattoivat käyttää, kuten myös myöhemmät tutkijat. Kirjasta löytyvissä toimittajien jälkisanoissa tekijät pitävät näitä kuitenkin vähättelevinä toteamuksina. Fritschin ensiteoksen lisäksi vain hänen toinen romaaninsa Fasching (1967) herätti jonkinlaista huomiota. Tästä huolimatta Fritsch puolusti ja näki Bernhardin nerouden, jonka hän tuokin useasti esiin.

Kirjeenvaihto alkaa vuodesta 1956, jolloin myös Fritsch lyö itsensä läpi Moos auf den Steinen romaanillaan. Bernhard sen sijaan näyttelee teatterissa kirjallisen työskentelynsä ohella. Ennen romaanejaan Bernhard keskittyi pääasiassa runouteen, joiden kirjoitustyötä hän myös käy kirjeissään läpi Fritschin kannustaessa nuorempaa kollegaansa. Kannustus ei jää pelkästään sanalliseksi, vaan Fritsch myös hyödyntää omia kanavia ja antologioitaan julkaistessaan Bernhardin tekstejä. Ensimmäisinä julkaisupaikkoina toimivat muun muassa Wiener Bücherbriefen ja Wort in der Zeit -lehdet.

Bernhard saa kesällä 1957 Salzburgin Mozarteumin teatteriseminaarin todistukset sekä näyttelijä- että ohjaajalinjoilta sovittaen 1900-luvun merkittävimpiin yhdysvaltalaiskirjailijoihin kuuluvaa Thomas Wolfea näyttämölle. Kuriositeettina mainittakoon, että myöhemmin Fritsch vertaa Bernhardin  kirjoitustyyliä runoudessa nimenomaan Wolfeen.

Kohti pitkää fiktiivistä proosaa

Luxemburgissa ensimmäisillä ”Mondorvin runopäivillä” heinäkuussa 1962 Bernhard lupaa taidehistorioitsija ja -kriitikko Wieland Schmiedille kirjoittavansa romaanin neljässä viikossa. Seuraavan vuoden toukokuussa ilmestyykin Bernhardin ensimmäinen romaani Frost (Pakkanen). Aiemmin Bernhard oli jo työstänyt samalla nimellä kulkevaa runokokoelmaa.

Fritschin kunnioitus menestystä kohti kulkevaa kirjailijaystävää kohtaan näkyy hänen päiväkirjamerkinnöistään, jossa hän kiteyttää Bernhardin ensiromaanin Frost teemoja:
”Hulluuden rajalla keikkuvan yksinäisen suden traagis-pateettinen tunnustus – ja sen myötä unohtumattomia esimerkkejä maailmasta, kun sen todelliset kasvot on paljastettu.” (Gerhard Fritschin päiväkirjamerkintä 24.6.1963, s. 122)

Thomas Bernhardia luonnehdinta kuvaa varsin hyvin ja tavoittaa hänen maailmankatsomustaan tunnustuksellisena kirjailijana.

Bernhard tuntuu olevan alati liikkeessä, oli sitten kyse vihan ja rakkauden kohteesta Wienistä tai vaikka Puolan matkasta, jossa Bernhard tarkisti Frostin oikovedoksia. Kirjoitustyö jatkuu – ja sananvaihto kirjeitse siitä Fritschin kanssa. Bernhard siirtyy modernismin etujoukkoihin nopeasti 1960-luvun alun teostensa myötä. Frostia seurasivat Amras (1964) ja jo suomennettu Häiriö (Verstörung, 1967).

Gerhard Fritsch auttaa ystäväänsä saamaan tekstejään painetuiksi sanomalehdissä sekä löytämään romaaneille kustantajan.

Fritschin tuki oli Bernhardille ilmeisen tärkeä, muistihan Bernhard vuonna 1949 kuolleen isoisänsä, jonka kirjalliset haaveet olivat haihtuneet tämän jäätyä pelkäksi pöytälaatikkokirjoittajaksi. Fritschin ansiosta Bernhardin onnistuu saada luentatilaisuuksia, palkintoja ja stipendejä. Niin ikään Gerhard Fritsch auttaa ystäväänsä saamaan tekstejään painetuiksi sanomalehdissä sekä löytämään romaaneille kustantajan. Näin hän kuvailee Bernhardin käsikirjoitusta kustantamolle antamassaan lausunnossa:
”Bernhard kirjoittaa mieluiten katkeamatonta, hymnillis-hurmiosävyistä runoa, hänen päätematiikkansa on kuoleman ja selviytymisen, epätoivon ja sen voittamisen tarkastelu.” (Gerhard Fritsch Bernhardin kolmiosaisesta runosta ”Pääsiäisviikon mysteeri”, s. 80)

Voisiko Bernhardin myöhempää proosaa enää paremmin kiteyttää?

Vastavuoroisesti Bernhardin arvostus Fritschiä kohtaan vaihtuu tämän Moos auf den Steinen romaanin ylistyksestä kuusikymmentäluvun alun tasavertaiseen suhteeseen. Tasavertaisuus suo myös neuvojen antamisen – Fritschin Fasching -romaanin nimi lienee Bernhardin ehdottama.

Kuohuva kirjailija kuohuvassa ajassa

Lukija lukee kirjeitä todennäköisesti lähinnä Thomas Bernhardin näkökulmasta, hänenhän takia itse suomennos ja varmasti koko Kirjeenvaihtoa onkin koottu. Bernhardin kirjeistä ja postikorteista välittyy hänen teoksistaan puuttuva humanistisuus ja roiskahtelevuus. Fiktiivisistä teoksista puuttuvat innostuksen, energian ja räiskyvyyden elementit löytyvät kirjeiden impulsiivisista kommenteista. Vai kuinka usein Bernhard on teoksissaan painottanut asiaansa? Puhumattakaan lukuisista huutomerkeistä!!! Itävallan suuruus näyttää myös arkisen puolensa kamppaillessaan vaikkapa auton tekniikan kanssa. Eräässä kirjeessään hän kertoo joutuneensa jäämään matkan varrelle Itävallan Kilbiin kytkimen mentyä rikki.

Vuosi 1966 tuo Fritschille potkut Stiasny Verlag -kustantamosta, jossa hän työskenteli toimittajana pitkään. Tätä puidaan useammissa kirjeissä ja laajoissa selitysosuuksissa. Vuosi 1967 puuttuu kirjeidenvaihdosta, mutta 1968 sisältää vielä kolme kirjettä Gerhard Fritschiltä Bernhardille.

Tällöin Bernhard oli jo juhlittu kirjailija hänen voitettua neljä vuotta aiemmin julkaistusta Frost -teoksesta Itävallan kirjallisuuden valtionpalkinnon sekä teollisuustyönantajaliiton jakaman Anton Wildgans -palkinnon. Lurra editionsin vuonna 2014 julkaisema Bernhard-suomennos Palkintopuhetta avaa tilaisuuksissa pidettyjä puheita.

”Sydämelliset onnittelut molemmista jo pitkään odotettavissa olleista itävaltalaisista palkinnoista!
Gerhard Fritsch” (s. 72)

Kirjeenvaihdosta saa käsityksen, että Bernhard ja Fritsch tapasivat suhteellisen harvoin. Tapaamisten ja kirjeenvaihdon satunnaisuus vahvistetaan toimittajien jälkisanoissa. Kirjalliset työt ja Fritschillä lisäksi perhe-elämä veivät ilmeisesti leijonanosan kirjailijoiden ajasta. Teoksen loppupuolelle onkin listattu heidän tapaamisensa, jotka perustuvat Fritschin päiväkirjamerkintöihin. Vajaan parin aukeaman perusteella vilkkainta tapaamisaikaa ovat olleet vuodet 1960–61. Bernhardin ja Fritschin aavistellaan tavanneen ensimmäisen kerran vuonna 1954 Wienissä.

Kirja sijoittuu varsin hyvin aikaansa. Prahan kevät näkyy myös kirjeenvaihdon loppuvaiheissa, kun Fritsch muiden itävaltalaiskirjailijoiden mukana osoittaa ”tukensa tsekkiläisten ja slovakialaisten kollegoidensa vaatimuksille voimakeinojen käyttöä ja mielipiteenvapauden sortoa vastaan”. Bernhardin suostumuksesta adressiin ei ole tietoa, vaikka hän kyllä allekirjoitti vastaavankaltaisen vetoomuksen Varsovan liiton joukkojen marssimisen estämiseksi Tsekkoslovakiaan. Fritschin ja Bernhardin asennoitumisen vaikutuksista heidän ystävyyteensä kirja ei anna selvää vastausta.

Hakuteoksena arvokas

Kirja on arvokas hakuteos Bernhard-tutkijoille ja kirjailijasta laajemmin kiinnostuneille. Vaikka Bernhard kirjoittikin omaelämäkerrallisia teoksia, Bernhardin todellinen persoona on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kirjeenvaihtoa laajentaa kuvaa hänestä yksityishenkilönä, joka näyttäytyy valoisampana ja humaanimpana kuin millaisen käsityksen Bernhardin fiktiivinen proosa on antanut. Ilman kirjan loppupuolelta löytyvää laajaa selitysosaa (joka käsittää puolet ohuen kirjan pituudesta) kirjeenvaihdon aukeaminen lukijalle jäisi puolitiehen. Lukija, joka ei ole Bernhardiin aiemmin tutustunut, jokin muu teos voisi kuitenkin olla helpommin lähestyttävä.

Kirjan kansitaide mukailee muitakin Lurra editionsin Bernhard-suomennoksia pelkistetyllä muodollaan. Kaikki olennainen on riisuttu pois, jäljellä on vain mustaa valkoisella. Jos Bernhardin viisiosainen omaelämäkerrallinen teossarja (Syy; Kellari; Hengitys; Kylmyys; Muuan lapsi, 1975–1982) teki lähtemättömän vaikutuksen muihinkin kuin Marcel Reich-Ranickiin, Kirjeenvaihtoa pohjustaa elämäkerrallisten kirjojen maailmankuvaa parhaansa mukaan. Kirjeenvaihtoa voi nähdä suomalaisittain ajallisesti puuttuvana palana – alkavathan varsinaiset romaanisuomennokset Häiriöstä (1967, Teos 2014), Kirjeenvaihdon loppuvaiheista.