Painovoiman sateenkaari

Mikä tekee teoksesta tai tekijästä klassikon? Kenties, niin kuin Goethe sanoi Molièresta, klassikko on teos, joka hämmästyttää meitä yhä uudelleen joka kerta kun luemme sitä? Tai, kuten Charles Augustin Sainte-Beuve (Proustin lempikriitikko) totesi lainattuaan Goethen ajatusta: todellinen klassikko on sellainen, joka on rikastuttanut ihmismieltä ja auttanut sitä ottamaan askeleen eteenpäin, löytämään totuuden, joka ei ole vähäpätöinen, tai paljastanut jonkin ikuisen intohimon sydämessä, jonka koko piiri kuviteltiin tunnetuksi.

Sainte-Beuve ajatteli, että tällainen klassikko syntyy, kun tekijä on onnistunut ilmaisemaan ajatuksensa, kuvitelmansa tai havaintonsa, missä muodossa tahansa, kunhan tuo ajatus on hänen omansa ja samalla koko maailman oma: tyyli, joka on uusi ilman uudissanoja, vanha ja silti samanaikainen oman hetkensä kanssa.

Klassikon merkitys piirtyy kirjallisuushistoriassa pitkälti sen kautta, miten se vaikuttaa meihin.

Sainte-Beuven ajatus ei selitä, miksi jotkin teokset ovat klassikkoja – eikä Goethenkaan. Harva tunnettu klassikon määritelmä tekee niin: Aulus Gelliuksesta Nicolas Boileauhun ja T. S. Eliotista Italo Calvinoon jokainen klassikon määrittely-yritys jättää kuvailematta, mikä klassikossa itsessään on piirteiden ja keinojen joukko, joka yhdistää sen toisiin klassikoihin.
Sen sijaan klassikon merkitys piirtyy kirjallisuushistoriassa pitkälti sen kautta, miten klassikot vaikuttavat meihin kun luemme niitä, tai oikeastaan, miten niiden pitäisi vaikuttaa meihin, jos lukisimme niitä oikein – silloinkin, kun niitä yritetään kuvailla piirteiden ja keinojen kautta.

Klassikko on toisin sanoen teos, joka esittää lukijalleen aivan erityisiä henkisiä ja moraalisia vaatimuksia. Se on teos (tai tekijä), jonka suhteen et voi olla välinpitämätön, joka auttaa tai pakottaa sinua määrittelemään, kuka sinä itse sen lukijana olet, kuten Calvino totesi eräässä klassikon määritelmässään (hän tarjosi niitä kaikenkaikkiaan neljätoista, ja suuren osan hän oli varastanut muilta).

Tämän luonteensa tähden klassikkojen arvo määrittyy paradoksaalisesti sekä täysin henkilökohtaisesti että täysin yleisesti: toisaalta (ainakin jotkin) klassikot säilyvät klassikkoina yli vuosituhansien, ja silti tulkinnat eroavat historiallisesti toisistaan, koska teoksilla on ollut eri merkitys lukeville yksilöille syntymäaikanaan kuin kymmenen, tuhat tai sata vuotta myöhemmin.

Siksi kirjallisuudentutkijat vetoavat mieluummin klassikoiden kokoelmaa eli kaanonia tarkastellessaan systeemisiin selityksiin siitä, miten kirjallinen arvo muodostuu historiallisesti sosiaalisten, taloudellisten ja aineellisten mekanismien ja käytänteiden myötä.

Silloin klassikoiden arvo kuitenkin suhteellistuu, koska henkilökohtaisuus poistuu yhtälöstä. Teos hajoaa siirroiksi sattumanvaraisessa pelissä, jossa panoksena on pikemminkin valta määritellä se, mikä on keskustelun aiheena kuin se, mikä kaanonissa todella on ylihistoriallista tai yleisinhimillistä: on helpompaa ajatella klassikoita teoksina, joiden merkitykset perustuvat niiden asemaan erilaisissa arvonmäärittelyotteluissa kuin yrittää selittää niistä itsestään käsin, miten ne kykenevät kantamaan niin monia erilaisia merkityksiä.

Painovoiman sateenkaaresta löytyy kaikki klassikon ongelmat

Aiheuttamillaan ongelmilla klassikko muistuttaa meitä siitä, miten vaikeaa kauneutta – tai mitään muuta esteettistä arvoa – on määritellä: toisaalta klassikkoa ei voi purkaa käsitteiksi, joita voitaisiin analysoida loogisesti, koska suhde klassikkoon syntyy henkilökohtaisen maun tasolla; toisaalta, historian ylitsekäyvää yksimielisyyttä klassikoiden tärkeydestä ei voisi olla, ellei meillä olisi jonkinlaista yhteistä käsitystä niiden arvosta.

Ratkaistakseen tämän ristiriidan Immanuel Kant joutui kuuluisasti väittämään, että kauneus on käsite, josta ei voida tietää mitään – kuten tarkoituksellisuus vailla tarkoitusta – mutta näin hän jätti auki mahdollisuuden, että esteettiset arvomme ovat perustaltaan tyhjiä, siis arvottomia.

En osaa vastata näihin vaikeisiin kysymyksiin. Kuten edeltäjäni, tiedän varmasti vain sen, mikä tekee teoksesta klassikon minulle: joka kerta, kun luen Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaarta hämmästyn ja lannistun, ihmetyn ja rikastun; joka kerta taivun sen vaatimusten alla ja tulen nostetuksi yhä uudestaan sellaisen mielikuvituksen piiriin, jonka ääret ovat vieläkin paljastumattomat, ja tuossa kätkeytyneessä laajuudessaan sekä lupaavat joka kerta enemmän kuin olen osannut odottaa – antaen toivoa vielä tavoittamattomista kuvitelmien valtakunnista – että osoittavat oman kuvittelukykyni koon, asettavat tavoitteeni oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Siksi, kun luen Painovoiman sateenkaarta, kohtaan kaikki ongelmat, joita klassikon äärellä kohdataan: en osaa selittää teosta siitä itsestään käsin, mutta tiedän, että sen selittäminen ympäristönsä (aikansa, vastaanottonsa, oman lukukokemukseni) avulla ei myöskään ilmaise sen koko olemusta.

Miten voisin kirjoittaa tällaisesta teoksesta vetoamalla tuttuihin kriitikon välineisiin? Miten voisin, esimerkiksi, pelkistää sen sisällön juonitiivistelmäksi, kun teoksella on samanaikaisesti sekä lukemattomia juonia ettei juonia lainkaan, ei ainakaan siten kuin me juonta nykyään ajattelemme: että sankari kohtaa ongelman ja ratkaisee sen, tai sitten ongelma osoittautuu liian vaikeaksi – onnellinen loppu, komedia; surullinen loppu, tragedia.

Voisi kysyä, onko luonnolla tällaista draaman tajua, kun se kaartaa lingotun kiven takaisin kohti maata? Onko heitetyn kiven määränpäänä kotiinpaluu vai pakenemisen unelman osoittautuminen turhaksi?

Teos on myyttinen, mielipuolinen, hengellinen tai hullunkurinen matka tuhoutuneen Euroopan ytimeen

Tavanomaiset arvostelijan kysymykset tuntuvat yhtä absurdeilta Painovoiman sateenkaaren äärellä. Tuntuu turhauttavalta yrittää miettiä, onko teoksella sankaria, päähenkilöä, sivuhenkilöitä, tai voidaanko luotettavasti sanoa, mistä teoksessa on kyse: voidaanko rehellisesti sanoa, että Painovoiman sateenkaari on romaani tapahtumista toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, kun saksalaiset ampuvat V-2 raketteja Englantiin?

Toisaalta on, toisaalta ei: jos tarkastelemme sitä lukuisten henkilöidensä näkökulmasta, teos on joko myyttinen, mielipuolinen, hengellinen tai hullunkurinen matka tuhoutuneen Euroopan ytimeen, liittoutuneiden jakamaan Saksaan, missä mitkään lait eivät päde, ja kadotettu menneisyys, todellisuus, on kaaottisessa tulemisen tilassa samalla kun uutta todellisuutta, tulevaisuutta, yritetään hahmottaa salaliittoteorioilla, huumeilla, seksillä, matematiikalla, absurdilla komedialla ja lyyrisellä tragedialla.

Jokainen virke saattaa muuttaa suuntaa

Toisaalta jokainen teoksen hahmoista avaa kuitenkin vain oman kapean kaistaleensa tähän kaistapäiseen maailmaan, ja on vaikea sanoa, kuka heistä on tärkein. Tekeekö amerikkalaisesta sotilaasta Tyrone Slothropista tärkeän se, että teoksen keskeiset vertauskuvat ilmaistaan hänen kauttaan, tai että ne ruumiillistuvat hänessä ja etenkin hänen seksuaalisissa akteissaan (useimmiten arvostelijat ”myyvät” teoksen kertomalla Slothropin erektioiden ja V-2 rakettien iskukohtien mystisestä yhteydestä)?

Useimmiten arvostelijat tyytyvät sanomaan niin – mutta teos on kuitenkin myös kertomus neuvostoliittolaisesta tiedustelu-upseerista Vaslav Tchitcherinestä ja tämän velipuolesta Oberst Enzianista. Enzian on kotoisin saksalaisesta Etelä-Afrikasta, ja johtaa afrikkalaisen herero-heimon jäsenistä koostuvaa Scwartzkommando-joukkoa. Veljesten välillä kytee verinen riita, ja se on yksi teoksen keskeisistä johtolangoista.

Samalla Painovoiman sateenkaari on kuitenkin myös kertomus Roger Mexicon ja Jessica Swanlaken epätoivoisesta rakkaudesta, Franz Pöklerin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä traagisesta elämästä, ja kapteeni Weissmannista, joka johtaa V-2 -rakettien ammuntaa ja saattaa olla tai sitten ei ole teutonisen kuolemanjumalan Dominus Bliceron inkarnaatio – ja lukemattomista muistakin hahmoista, eikä vain hahmoista, vaan raketeista ja teknologiasta, kemiasta ja sodasta, historian aineesta, esineistä ja paikoista, historiallista tapahtumista, mytologisista aihelmista, tarina tarinoista ja tarinoiden kulisseista itsestään.

Siksi ei ole oikein ajatella teosta pelkkänä kertomuksena henkilöistä, joille tapahtui jotakin. Painovoiman sateenkaari on myös taidetta, joka vaikuttaa meihin silkalla tyylillään. Jokainen virke saattaa muuttaa suuntaa, ylevä, jylhä hetki muuttua naurettavaksi ilman selitystä tai varoitusta, ja toisin päin, ja kuitenkin aina niin, että toisiinsa liittymättömiltäkin vaikuttavien asioiden välillä tuntuu silti olevan oleellinen yhteys, kuten Rainer Maria Rilken runoissa, joita Pynchon toistuvasti lainaa.

Samalla tavalla teoksen jokainen yksityiskohta poikii runsautta, kohtaa vastakohtansa jollain tavalla: sen symboliikkaa hallitsevat okkultistiset kaltaisuudet, ristiriitojen harmonia, discordia concors; astrologia, meediot, alkukantaiset uskonnot ja magia sekoittuvat tieteeseen ja teknologiaan, talouteen ja sotaan; rajojen ylitykset ruokkivat rajojen vetämistä, samoin kuin sota piirsi uudet rajat maailmaan ylittämällä rajat, joita emme koskaan uskoneet voitavan ylittää.

Niinpä, jokainen sovinnainen juonilähtöinen, henkilökeskeinen tai aihepohjainen tapa lähestyä tätä teosta tuntuu aloittavan väärästä suunnasta, tarttuvan heiveröiseen lankaan, joka ei mitenkään kuvaa lankakerän vyyhtiä itseään, sitä, miten ihmeessä on mahdollista, että kerän sisuksiin pakkautuneet langat eivät menetä hahmoaan, että ne silti erottuvat lankoina, vaikka koostuvat itsekin karvoista ja kuiduista, atomeista ja molekyyleistä, ja miten ihmeessä on mahdollista, että ylipäätään kykenemme ymmärtämään maailmaa, joka on niin monimutkainen ja tiheä ja välttämätön ja silti niin täydellisen sattumanvarainen, että se voisi hetkenä minä hyvänsä paljastua jonkin yliluonnollisen olennon kuvitelmaksi.

Paskan, rahan, seksin ja sanan neliyhteys?

On selvää, että Painovoiman sateenkaari, Pynchonin kolmas kirja, on hänen kuvitelmansa: se on, sikäli kuin sitä lukee hänen muiden kirjojensa yhteydessä, tunnistettavasti hänen äänensä, hänen huumorintajunsa, hänen kiinnostuksen kohteidensa, arvojensa ja intohimojensa ilmentymää, hänen suurin saavutuksensa, hänen tyylinsä varhainen kukinto, jota yksikään hänen myöhempi teoksensa ei ole kyennyt ylittämään, kenties siksi, että sekä valittu aihe että teoksen itsensä ilmestymisajankohta olivat ja ovat resonoivuudessaan yksinkertaisesti ääneksisempiä kuin hänen muiden teostensa kohdalla.

Teos alkaa in medias res, tapahtumien keskeltä, pommituksen aikaansaamasta poikkeustilasta.

Pitäisikö sitten yrittää sijoittaa teos aikansa yhteyteen, selittää sen roolia ja kestävää merkitystä siten? Voisinko väittää palvelleeni sen olemassaoloa oikein toteamalla, että Painovoiman sateenkaari on amerikkalaisen sotienjälkeisen kirjallisuuden keskeinen merkkiteos, tuon ”suuren kansakunnan” henkinen kuva? Että se ilmentää paitsi 50-lukuisen kristillis-kapitalistisen teknokratian skitsofreenista uskoa rahan- ja sananvapauden suunniteltavuuteen myös 60-luvun kulttuurivallankumouksen uskoa vapautettuun ruumiiseen pelastuksen maisemana; toisin sanoen, että se ilmentää joka sanallaan amerikkalaista uskontoa: paskan ja rahan, seksin ja sanan pyhää neliyhteyttä?

Sen sanominen ei riitä. Pitäisi näyttää, miten Pynchon käyttää aineksiaan sanomansa ilmaisussa: miten laulujen sanat, sarjakuvien rytmit ja katujen hokemat, Hollywood-elokuvien dialogi, tilastotieteilijöiden ja insinöörien eriskummalliset opit, saksalaiset kansansadut ja teutoninen mytologia, pienintäkin yksityiskohtaa myöten sanatarkat kuvaukset spiritistien istunnoista ja pähkähulluilta ja absurdeilta vaikuttavista tieteellisistä teorioista aina paikallismurteisiin, sotilaiden kielenkäyttöön, karamellien koostumukseen ja banaanien kasvattamiseen ja ruoaksi valmistamiseen sodanaikaisessa Lontoossa on tutkittua, suunniteltua, tahdottua ja aiottua.

Aikakauttaan ja lähdeaineistoaan vasten teos paljastuu kuitenkin vain osittain. On aivan yhtä oikeutettua ajatella, että teos on ajaton, että ajankohta kaikkine yksityiskohtineen on vain ainetta, josta se rakentuu, mutta sen sielu, siis tietoisuus, joka sitä ohjaa, tahtoo vastata edeltäjiensä esittämiin vaatimuksiin, kuten klassikon kuuluukin.

Niinpä se on vastaus yhtä lailla Joycen Ulysseksen esittämään haasteeseen olla nykyaikainen ja silti myyttinen (vanha ja uusi, kevyt ja raskas, kaikkitietävä ja pinnallinen, siis yhtä tyhjä ja täysi kuin ihmisen mieli hänen kulkiessaan halki ihmiskunnan arjen ja historian, kuvitellun tai todellisen) kuin vetoomus samoihin muusiin, jotka armahtivat lahjoillaan kaiken laulun isää Homerosta hänen laulaessaan sodasta, joka aloitti koko länsimaisen kirjallisuuden.

Tästä syystä, samalla tavalla kuin Ulysses tai Ilias, Painovoiman sateenkaari alkaa in medias res, tapahtumien keskeltä, pommituksen aikaansaamasta poikkeustilasta, joka pakottaa – ja tämä on teoksen yksi keskeinen väite – kaikki lait luopumaan pätevyydestään, olivat ne sitten järjen, maun, oikeudentunnon tai luonnon lakeja: sodassa järkevä muuttuu järjettömäksi, järjetön järkeväksi, ”paska muuttuu kullaksi”, kuten alkemiassa, joka myös on yksi teoksen keskeisiä vertauskuvia.

Ihmiselämä on tuomittu juonelliseksi

Kuvaavaa on, että sananlaskun ”paska muuttuu kullaksi” hokaisija on tukevasti pilvessä, siis koominen karikatyyri, ja silti välittömässä tarinallisessa ympäristössään yhtä outo ja selittämätön kuin antiikin jumalat. Tämä ristiriita – kauneuden ja taiteen, siis arvon itsensä, lopulta olemassaolon merkityksellisyyden itsensä ristiriita – on kaikkialla Painovoiman sateenkaaressa: se on sekä naurettava että pelottava, kaunis että ruma, julma että armollinen, niin kuin jumalatkin, jotka olivat yhtä arvaamattomia kuin tutkimaton luonto, joka ihmistä ajaa.

Ihmisen kohtalo on kuolla, jumalan kohtalo on olla.

Tämä ristiriita on kirjallisuuden itsensä ytimessä, sikäli kuin sen synty on mytologiassa, todellisuuden tarinallistumisessa. Homeroksen jumalatkin edustivat oikeastaan eräänlaista juonen ylivaltaa: paitsi että jokainen jumala oli tuomittu välttämättömään rooliinsa, siis toimittamaan viestinviejän, auttajan tai vastustajan virkaa, he toimeenpanivat juonen lakia ihmisten elämässä. Siksi he olivat kuolemattomia.

Ihmiset, koska ovat kuolevaisia – koska he käyvät läpi tarinan, jolla on alku ja loppu – ovat tuomitut mittaamaan itseään tätä juonen eli kohtalon välttämättömyyttä vastaan. He nousevat esiin, niin Homeroksella kuin Pynchonillakin, jumalten juonien keskeltä, sodan taistelujen virrasta, mittelevät toisiaan vasten kantaen mukanaan historiaansa, isiensä ja äitiensä nimiä ja sotansa syitä niin kuin aseita.

Jumalat – mustasukkaisuuden, vallan, himon, oikeudentunnon ja muiden yli-inhimillisten intohimojen ilmentymät, talouden, jätteen, lakien ja seksin voimat – nuo, jotka kaiken aloittivat – siirtelevät ihmisiä kuin pelinappuloita, kunnes välttämättömyys itse vaatii jokaista alistumaan: ihmisen kohtalo on kuolla, jumalan kohtalo on olla, ja molempien tarkoitus on kertoa meille, millaisia olemme ja miten toimimme, oli meillä valtaa kohtalomme ylitse tai ei.

Kaikki, mikä Homerokselle on tässä asetelmassa paatoksellista, on Pynchonille pateettista: länsimaisen kulttuurin koko runsaus romahtaa, sen rohkeus muuttuu koomiseksi ja sen rakkaus patologiseksi, sen viekkaus sairaudeksi ja viisaus julmuudeksi, yhteiskunnan korkeimmat temppelit teollisiksi korporaatioiksi, miesväki sotakoneistoiksi ja uskonnot meedioiden istunnoiksi, mutta tämä lähes nihilistinen langettaminen – bathos – tai sen tekemä työ Pynchonin tarinassa, on esimerkkien runsaudessaan ja monimutkaisuudessaan yhtä lannistavaa, yhtä jylhää, yhtä moraalisesti esimerkillistä kaikkiaallisuudessaan ja läpikotaisuudessaan kuin Homeroksellakin.

Painovoiman sateenkaari, niin kuin Homeroksen epiikka, on labyrintti, josta ei ole ulospääsyä. Jokainen yritys ratkaista ongelma, jonka se meille esittää, on tuomittu epäonnistumaan, koska todellisilla moraalisilla ongelmilla ei ole jäännöksettömiä ratkaisuja.

Voi olla, että kykenen lukemaan Painovoiman sateenkaarta tällä tavalla ainoastaan sen tähden, että luen sitä tästä ajasta käsin, niiden ehtojen vallitessa, jotka tekevät minusta minut ja ajastani sellaisen kuin se on: langenneen, jälkeenjääneen. En kuitenkaan ole ainoa, jota kirja on muuttanut tavalla, johon mikä tahansa toinen teos ei tunnu kykenevän. En tiedä, tekeekö se siitä klassikon – ansaitseeko se tuon arvon – mutta minulle se on klassikko kaikista niistä syistä, joita tässä olen kuvaillut, enkä tiedä, jo kolmatta vuosikymmentä kirjallisuuden olemassaolon mysteeriä mietittyäni, miten muuten sen merkitystä mittaisin.

Suomennos jättää toivomisen varaa

Haluaisin sanoa hyvää Juhani Lindholmin käännöksestä, joka pyrkii kunnianhimoisesti tavoittamaan Pynchonin virkkeen rytmin ja soinnin, ja koska itsekin Pynchonia kääntäneenä pidän hankkeen loppuunsaattamista sankarillisena suorituksena. Jätin suomennoksen lukemisen kuitenkin kesken, koska aloin löytää kosmeettisia vikoja sieltä täältä, ja olisin pakkomielteisyyttäni alkanut jahdata niitä sen sijaan, että olisin keskittynyt lukemaan.

Esimerkiksi, sivulla 27 sanotaan, että ”Merirosvo Prentice oli pelastanut Euroopan Balkanin maailmanlopulta, josta vanhat miehet olivat uneksineet vuoteissaan puolipökerryksissä mahtavasta näystään – eivät tosin tietenkään toiselta maailmansodalta”, mutta alkuperäisessä ”Pirate Prentice had saved Europe from the Balkan Armageddon the old men dreamed of, giddy in their beds with its grandeur – though not from World War II, of course.” Siis Prentice, eivät ”vanhat miehet”, oli pelastanut Euroopan.

Muut löytämäni virheet ovat samanlaisia. On vaikea sanoa, onko niissä kysymys kirjoitus-, paino- vai käännösvirheestä. Sivulla 28 mainitaan ”Thayer’s Slippery Elm -kurkkupastillit, joita Slothropin äiti on lähettänyt pojalleen. Nallinea Massachusettsista asti, teipin-, narun- ja liidunpätkiä…”, mutta alkuperäisestä käy ilmi, että lähetys ei tullut Nallinea Massachusettsista vaan Slothropin äidiltä Nallinealta: ”Thayer’s Slippery Elm Throat Lozenges sent by Slothrop’s mother Nalline, all the way from Massachusetts”. Pisteen poikkeava käyttötapa suomenkielisessä tekstissä antaa olettaa, että kyseessä on oikolukuvirhe, mutta varma asiasta ei voi olla.

Virheistä huomautteleminen ei saisi viedä huomiota pois siltä tosiasialta, että Painovoiman sateenkaari on saatu suomeksi, ja näin se voi tulla tunnetuksi meillä aivan uudella tavalla. Erityisen tärkeää olisi miettiä, voiko suomennoksella olla merkitystä kotimaisen proosamme kehittymisen kannalta. Olen itse niin leimaantunut englanninkieliseen alkutekstiin, etten osaa ajatella tai arvioida käännöstä tällaisena itsenäisenä teoksena. Siksi toivoisin, että joku tarttuisi tähänkin tehtävään.