Kolme syytä elää

Monista eri näkökulmista lähtevä ja eri aikatasoissa kulkeva kerronta on nykyromaaneissa piirre, joka jakaa lukijoiden mielipiteitä. Toisista se tuntuu vain turhalta kikkailulta, joka vaikeuttaa tarinaan syventymistä, toisille se taas on tekstiä ja tarinaa rikastuttava ja vivahdeistuttava asia. Itse kuulun jälkimmäisiin: hyvin rakennettuna eri tasot ikään kuin antavat tilaa lukijan omille ajatuksille ja niiden rakenteluille.

Lifländerin kirjoittamisella on lapsesta saakka ollut selkeä päämäärä: kirjailijaksi.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -teoksessa kuljetaan vuoroin 1950-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosissa. Tarinaa kerrotaan suurimmaksi osaksi päähenkilön Helmin silmin ja sanoin, mutta paikoin myös vierushenkilöiden Kertun ja Tomin näkökulmasta. Luvut on otsikoitu vuosiluvuin, niin että lukijalle on heti selvää, missä mennään.

Kolme syytä elää on Lifländerin esikoisteos. Lifländer on niitä tekstintekijöitä, joille kirjoittamisella on lapsesta saakka ollut selkeä päämäärä: kirjailijaksi. Hän on julkaissut jo vuodesta 2007 lähtien suosittua Rooibos kirjoittaa -kirjallisuusblogia.

Eräänä päivänä kahvilassa iäkkään Helmin pöytään tulee istumaan vieras nainen. Katseltuaan tätä tarkemmin Helmi tunnistaakin naisen Kertuksi, joka on ollut hänen miehensä Laurin sihteeri vuosikymmeniä sitten, ennen kuin on muuttanut Ruotsiin asumaan.

50-luvulla Helmi ja Lauri elävät rauhallista lapsettoman parin elämää, ja Helmin päivät kuluvat miestä kotiin odotellessa ja kotia järjestellessä – matonhapsujen oikomisesta lähtien. Eräänä päivänä Helmin tasainen elämä mullistuu, kun hänelle selviää, että Kertulla ja hänen miehellään on jonkinlainen suhde. Suurimman tunnekuohun jälkeen Helmi tekee päätöksen, ettei koskaan kerro Laurille tietävänsä asiasta. Hänen jokapäiväinen pelkonsa on, että Lauri ilmoittaa haluavansa erota ja valita Kertun. Jonkin ajan päästä Kerttu kuitenkin katoaa heidän elämästään, ja päivät jatkuvat näennäisen entisenlaisina.

Helmin päätöksellä olla puhumatta asiasta on kuitenkin seurauksensa: ”…valintani tarkoittivat sitä, etten koskaan saisi anteeksipyyntöä. En voinut odottaa hyvittelyä, enkä voinut sanoa, että olin kauhean loukkaantunut ja suuttunut. En voinut saada Lauria hätääntymään tai lupaamaan, että hän antaisi vain minulle sen, mikä minulle kuului ja ettei hän enää koskaan, ettei ikinä, ettei koskaan minun tarvitsisi suudella häntä suulle ja miettiä kenen vanhoilta suudelmilta hänen henkensä haisi. Ei tulisi mitään käännekohtaa.” (s. 139)

Ensikohtaamisen jälkeen Helmi ja Kerttu alkavat tapailla ja vähitellen ystävystyvät. He huomaavat, että heidän on helppo puhua toisilleen ja olla yhdessä.  Joistakin asioista on kuitenkin edelleen vaiettava. Kun elämäntilanteet muuttuvat, Helmi tekee Kertulle yllättävän ehdotuksen.

Lapsen mahti

Lapsettomuus on niin Helmille kuin Laurillekin suuri suru, josta he eivät kuitenkaan kovin paljon keskenään puhu. Laurille hänen sisarensa tytär ja myöhemmin tyttärentytär ovat hyvin tärkeitä, Helmi taas kuvittelee heille elämän pienen tytön kanssa niin yksityiskohtaisesti, että paluu kuvitelmista todellisuuteen saa hänet surusta sekaisin. Helmi suhtautuu lapsettomuuden trauman takia muihin lapsiin, niin Laurin sisarentyttäreen kuin myöhemmin Tomin Kiiaankin jollain tavoin varautuneesti, kuin kipua peläten.

Kertun lapset ovat kaksoset, ja hän kokee, että näillä on lapsuudesta lähtien aina ensin ollut toisensa, ja hän äitinä on jäänyt ulkopuoliseksi, jollaiseksi hän tosin on tuntenut itsensä usein muissakin elämän vaiheissa.

Turvallisuus vaikuttaa olevan useille kirjan henkilöille tärkeää.

Helmin naapuri Tomi on eronnut nuori mies, joka tapaa 9-vuotiasta tytärtään Kiiaa sovittuina aikoina ja muulloin ikävöi tätä. Tomi ja hänen entinen vaimonsa pystyvät sopimaan lasta koskevat asiat suhteellisen hyvin, ainoa riitoja aiheuttava ongelma on ex-anoppi, joka häiritsee Tomin elämää alituisilla puheluilla ja jopa hänen asuntonsa edessä vahtimalla. Kiia on ikäisekseen aikuismainen ja itsenäinen lapsi. Tomista tuntuu, että Kiia kulkee aivan omaa polkuaan eikä ole aikoihin tarvinnut isän ”suojelua”.

Vakaa Volvo, vakautta kaipaavat ihmiset

Turvallisuus vaikuttaa olevan useille Lifländerin kirjan henkilöille tärkeää. Sitä kuvastaa osaltaan se, minkä merkityksen Volvo-automerkki saa tarinassa. Volvo-merkkiin liitetään kiinteästi turvallisuus ja vakaus. Helmillä on jo 50-luvulla ajokortti, ja hän rakastaa autolla ajamista. Volvo on hänelle pako- ja turvapaikka, ja hän lähtee ajamaan aina kun ahdistus käy ylipääsemättömäksi.  Autossa hän uskaltaa sanoa ääneen nekin asiat, joista ei muuten voi puhua. Autoa hän pystyy käsittelemään ja hallitsemaan, ja se tottelee häntä. Siellä hän tekee elämänsä tärkeimmät ratkaisut.

”Avasin ikkunan ja päästin sanat ulos.
Volvo seisoi peltoja halkovan suoran keskellä, ja katselin maiseman läpi sitä, millainen minusta tulisi, jos antautuisin sille, mikä oli helppoa. Näin tulevan itseni väreinä ja muistan ne värit vieläkin kaikkein tarkimmin. Eltaantuneen vihreän, maksan väriin painuneen punaisen ja kellanruskean.  En halunnut niitä.
Rintaa puristi kuin sen ympäri olisi kiristetty vyö. Itkin. En sitä, että Laurilla oli Kerttu, vaan sitä, etten voinut antaa itseni luisua sinne minne mäki vietti, enkä voinut nojata siihen mitä minulle auliisti tarjottiin ja etten voinut hukata itseäni siihen, että olisin vihannut Kerttua, sillä silloin olisin jäänyt lopullisesti sille lannanhajuiselle märälle pellolle, enkä halunnut sitä. (s. 203-204)

Kertun mies Veikko työskentelee Ruotsissa Volvo-tehtaalla, ja hänestä kasvaa läpikotaisin volvolainen, jolle työpaikka on henki ja elämä. Perheen Volvo Amazonista on makuuhuoneen seinällä kuva lasten kuvien vieressä kuin perheenjäsenestä ikään. Veikko on Kerttua 10 vuotta vanhempi, luotettava, vähäpuheinen mies, joka on sitä mieltä, että huolista ja murheista on turha puhua ja niillä muita vaivata, koska puhumisella niiden merkitys vain kasvaa. Veikon luotettavuus on vedonnut nuoreen Kerttuun; ennen avioliittoa hän on kirjoittanut Kertulle kirjeen säntillisesti joka toinen päivä, ja kun hän sitten kosii Kerttua kirjeessä, on tämän rakastuminen Lauriin ohi.

Huolista ja murheista on turha puhua ja niillä muita vaivata, koska puhumisella niiden merkitys vain kasvaa.

Myös Tomin auto on Volvo. Tomin turvallisuuden tarve ilmenee äärimmäisenä siisteytenä ja järjestelmällisyytenä. Jo lapsena hänen pojanleikkinsä ovat olleet enemmän tavaroiden järjestelemistä ja asettelemista kuin varsinaista leikkiä. Tyttären tavoissakin häntä häiritsee, että tämän tavarat eivät koskaan ole ”lopullisesti järjestyksessä”, siisteissä jonoissa, pinoissa tai riveissä, joihin hänen mielestään kaikki perustuu. Vaikka Tomin arkipäiväiset rutiinit vaikeuttavat hänen elämäänsä, hän ei pysty muuttamaan niitä. Urautuneisuus ja kaavoihin kangistuminen on ollut yksi vika, josta hänen entinen vaimonsa on häntä moittinut. Tulevassa parisuhteessa Tomi on päättänyt  tehdä kaiken eri tavalla – tai ainakin ne asiat, joilla on merkitystä.

Näennäisestä tavallisuudestaan huolimatta Lifländerin henkilöt eivät ole yksioikoisia eivätkä heidän ratkaisunsa aivan ennalta arvattavia. Varsinkin Helmi yllättää usein lukijan: tasainen ja turvallisuushakuinen ihminen saattaa toisinaan tehdä äkkinäisiä ja itseäänkin pelottavia ratkaisuja.

Lifländer kirjoittaa niin koskettavan tosia ja ydinkauniita lauseita, että niitä on luettava yhä uudelleen. Varsinkaan Helmin raastavan surun ja syyllisyyden täyttämät ajatukset eivät jätä lukijaa rauhaan. Helmi joutuu yhä uudelleen miettimään, ovatko hänen tekemänsä ratkaisut oikeita, ja kuinka paljon ne ovat vaikuttaneet muiden elämään. Kaikille meille, joille valintojen ja päätösten tekeminen on äärimmäisen vaikeaa, Helmi lausuu mieleen jäävän, rohkeuteen tuuppaavan lauseen: ” Minä päätän uskaltaa, sillä valitsematta jättäminen on sekin valitsemista, eikä tässä iässä kannata enää olla valitsematta, sillä kohta tulee se ikä, kun sitä ei voi enää tehdä.” (s. 237)