Siitä ei voi kertoa

Miten nuoruudessa koetut julmuudet vaikuttavat nuoren tytön elämään ja kehitykseen? Voiko kärsimysten yli kasvaa? Entä missä kulkee väkivallantekijän ja uhrin raja?

Tiina Pihlajamäen esikoisromaani Siitä ei voi kertoa maalaa lukijan eteen koskettavan ja aidon tuntuisen tarinan: keskellä Eurooppaa syttyy sota, maan rajat siirtyvät ja perheet joutuvat jättämään kotinsa.

Pihlajamäki kuvaa tapahtumia hätkähdyttävän todentuntuisesti. Teoksesta on romanttisuus kaukana. Todellisuus on sen sijaan niin lähellä, että hetkittäin aivan unohtaa lukevansa fiktiivistä tarinaa.

Nuoren tytön kohtalosta sodan keskellä on toki kirjoitettu aikaisemminkin. Mieleen muistuu ainakin todellisuuspohjainen Zlatan päiväkirja ja sitä vanhempi Anne Frankin päiväkirja. Pihlajamäen teos on kuitenkin toisenlainen kuvaus sodasta. Sitä ei ole kirjoitettu päiväkirjamuotoon, eikä se kuvaa sodan julmuuksia ainoastaan nuoren tytön näkökulmasta, vaan se saa lukijan kysymään, missä kulkee vallankäytön ja alistetuksi joutumisen raja. Kirja käsittelee myös syyllisyyttä yllättävästä näkökulmasta.

Painajaisten täyttämä arki

Tarinan ytimen muodostaa Mirjanan kotimaassa syttynyt sota sekä Mirjanan ja hänen äitinsä Srednican vankileirillä kokemat kuukaudet. Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Se alkaa ajasta, jolloin sota on takanapäin ja Mirjana elää äitinsä ja pikku Lean kanssa yrittäen unohtaa. Unohtaminen on kuitenkin vaikeaa. Muistikuvat seuraavat Mirjanaa uniinkin, tai eivät anna hänen lainkaan nukahtaa. Mirjanan äiti joutuu seuraamaan sivusta tyttärensä ahdistusta, sillä Mirjana ei halua avautua äidilleen.

Mirjana ei pääse ahdistavia muistoja pakoon missään. Tutut ympyrät työpaikalla ja kotonakaan eivät takaa pakoa ahdistavilta muistoilta, sillä jopa ystävien arvet saattavat muistuttaa sodasta.

Tapaamiset psykologi Danica Antoljakin kanssa kuorivat vähitellen, kerros kerrokselta, traagisten vankileiritapahtumien päälle rakennettuja kerroksia, kunnes lukijan eteen alkaa hahmottua kaunistelematon kuvaus Mirjanan kohtalosta.

Kirja on jaettu kahteen osaan; ensimmäinen osa kuvaa enimmäkseen Mirjanan sodanjälkeistä arkea Toisessa kaupungissa sekä hänen käyntejään psykologin luona. Toisen osan keskiössä on sotasyyllisyysoikeudenkäynti.Mirjana on saanut kutsun tulla todistamaan Srednican vankileirin tapahtumista. Mirjanan kertomus on ratkaiseva tapahtumien todellisen kulun selvittämiseksi. Mirjanan kertomuksen edetessä lukija pääsee seuraamaan Mirjanan hätkähdyttävän kohtalon selviämistä pala palalta. Mukana oikeudenkäynnissä ovat myös syytetyt, heidän joukossaan yliluutnantti Radovic´, joka kertoo puolustuspuheenvuorossaan oman näkemyksensä vankileirin tapahtumista. Yliluutnantin puolustus ja Mirjanan muistot ovat koskettavaa luettavaa nuoren tytön kohtalosta. Mirjana on joutunut murrosiän kynnyksellä näkemään ja kokemaan aivan liian paljon asioita.

Lukijan pohtimaan haastava teos

Teos saa lukijan pohtimaan, mitä oma isä tai mies tekisi vastaavassa tilanteessa. Voiko sota tehdä kenestä tahansa sadistisen julmurin? Kirja tuo myös esiin sodan aikaansaamat sukupuolikategoriat. Naiset nähdään sodassa ainoastaan esineinä, jotka ovat vankileirillä sotilaiden viihdyttämiseksi.

Pihlajamäki ei kuitenkaan korosta naisen asemaa eikä tee naisista erityisiä sankareita. Naiset nimittäin kadehtivat nuoren tytön asemaa vankileirillä. Teoksen naiset eivät ole alistettuja uhrejakaan. Tekijä haastaa lukijan pohtimaan, kuka on selvinnyt parhaiten kokemusten yli: toisiaan syyttelevät sotilaat vai nuori tyttö, joka kohtaa rankat kokemuksensa sekä niiden aiheuttajan kasvoista kasvoihin.

Pihlajamäki kirjoittaa lyhyitä, tiiviitä lauseita, jotka tekevät tarinan helpoksi seurata. Kirjassa esiintyy paikoitellen vertauksia, jotka tuovat lisäsyvyyttä henkilöihin paljastamalla sen, mitä ei riveillä sanota. Esimerkiksi Mirjanalle kovin tärkeä akvaario esiintyy kirjassa monta kertaa. Kalat elävät akvaariossa kuin vangit vankileirillä, kyvyttöminä puolustamaan itseään. Yhden pyrstöstä hän sai otteen ja nosti sen käsiinsä, mutta se räpisteli ja sätki ja putosi lattialle. Matolla se vääntelehti elämänhalusta vimmaisena. Kiemurtelun jälkeen seuraisi alistuminen. Sitä Mirjana ei halunnut nähdä.

Siitä ei voi kertoa ei ole kevyttä luettavaa, mutta kirja antaa painavuudessaan paljon ajateltavaa. Se puhuttelee ja koskettaa lukijaa. Kirjan lukemisen jälkeen omat pienet ja arkiset ongelmat asettuvat omiin mittasuhteisiinsa.