Maantiemusiikkia (Dirt Music)

Tim Winton on australialaisen kustantajansa kultakaivos. Olen aina ihmetellyt miksi. Kun tulee tilaisuus lukea Maantiemusiikkia suomeksi, tartun toimeen. Ehkä innostun Wintonin teoksista aivan eri tavalla, englanniksi en ole saanut kirjoista otetta. Lisäksi ajattelen iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tarjoudun arvostelemaan teoksen Kiiltomatoon. Iso virhe.

Sivu 11, alkulause: ” Eräänä marraskuisena yönä, taas yhtenä joka oli jotenkin taittunut aamuksi siinä hänen istuessaan, Georgie Jutland sattui katsahtamaan ikkunaan, josta heijastuivat kalpeina hänen omat vimmaiset kasvonsa.” Epätoivo iskee. Eihän tämä teksti vedä suomeksikaan. Miksi pyysinkään kirjaa arvioitavaksi?

Viikot vierivät. Luen kirjaa sivun, pari kerrallaan, illalla, sängyssä. Teen muistiinpanoja, taittelen nurkkia. Jossain vaiheessa haen kirjastosta englanninkielisen version, jota on ilmiselvästi luettu satoja kertoja. Tutkin kirjoja rinnakkain. En saa otetta. Alan lukea kirjaa päivällä. Tämä on yleensä hyvä taktiikka. Kun pitäisi tehdä töitä, alankin lukea kirjaa, ja näin pääsen unohtamaan ikävän arjen. Ei toimi. Pari sivua ja huomaan ajatusteni harhailevan pyykissä kadonneiden sukkien arvoituksessa. Jokin on nyt vialla. Mikä?

Tomua ja eukalyptusklapeja

Kokonaisuus rakentuu tarkoin valituista yksityiskohdista. Tarina näytetään, ja jos selityksiä on, ne löytyvät dialogeista. Romaanin teemat ovat menneisyyden taakka sekä rakkaus ja sen löytäminen. Lukujen jäsentely on loogisesti etenevää, vuoroin puhuu Georgie, vuoroin toinen päähenkilö Luther Fox, ja kokonaisuus on kaiken kaikkiaan paketoitu taidokkaasti. Hahmot ovat (Georgieta lukuun ottamatta) hyvin rakennettuja, kieli luistaa kuin vesisuksi, ja huumorikin pilkahtelee. Aiheensa kirjoittaja tuntee läpikotaisin, ja juonikin on olemassa.

Dialogi on eukalyptusklapia ja toimii englanniksi paremmin kuin kirjakielinen suomi. Kaiken kaikkiaan Markku Päkkilän suomennos on varsin passelia tavaraa, ja opin uusia sanojakin: araukaria (Norfolk Pine) ja kajeputpuu (paperbark tree). Kirjan alkuperäinen nimi alkaa nyt askarruttaa. Dirt Music. Dirt tarkoittaa paitsi likaa ja törkyä myös irtomaata ja hiekkaa. Dirt road on päällystämätön tie, ja jos jotain Australiassa on, niin pölyäviä ajouria. Ehkä Tomumusiikkia olisi sopinut paremmin. Kirjassa paetaan menneisyyttä, liikutaan eteenpäin ja jälkeen jää vain pöly.

Winton on saanut useita kirjallisuuspalkintoja Australiassa. Hänen kirjansa ovat olleet kahdesti Booker-ehdokkaina, viimeisimpänä juuri Maantiemusiikkia (v. 2001). Ohjaaja Philip Noyce on ostanut kirjaan elokuvaoikeudet. Tim Winton on kirjailija, jonka kerrotaan väittäneen, ettei tunne Dostojevskin teoksia, ja poistaneen teoksestan Cloud Street välimerkkejä, koska ne olivat epäsiistin näköisiä. Ennen kommenttia välimerkittömyyden kerrotaan innoittaneen useitakin tutkijoita laatimaan teorioita asian johdosta.

Georgie, Luther ja Tim

Palaan alkulauseeseen. Nainen, jonka nimi on Georgie, tuijottaa omia vimmaisia kasvojaan ikkunan heijastuksesta. Georgie? Miksi miehinen nimi? Johtuuko tämä vastenmielisyys siitä, etten pidä naisista, jotka tuijottelevat omia kasvojaan ikkunan heijastuksesta? Vimmaisia? Tarkistan alkuperäisestä teoksesta sanan. Furious. Raivostunut. Siltikään ei natsaa.

Luen eteenpäin. Jotain puuttuu, mutta en tiedä mitä. Tajuan, että kirja on kaikin puolin hyvä, mutta sydämeni mököttää mykkänä. Kuinka siis voisin kirjoittaa Maantiemusiikista mitään järkevää? Sitten on Georgie, josta en saa otetta. Hän juopottelee yötä myöten ja surffailee netissä. Hän on asettunut asumaan White Pointin kalastajakylään yksihuoltaja, langustimiljonääri Jim Buckridgen luo, vaikkei rakasta tätä. Eniten kaihertaa se, että ensimmäisen lauseen jälkeen Georgie ei ole koskaan enää vimmainen. Lisäksi Georgien motiivit ovat koko ajan epäselvät, tai sitten en osaa panna Georgieta mihinkään tuntemaani naiskategoriaan.

Luther Fox on ex-muusikko, joka alleviivailee Keatsin runoutta eikä voi sietää Virginia Woolfin teoksia, koska Fox ”ei luota naisiin, jotka eivät osaa uida”. Fox on myös salakalastaja. Tätä taiteellista salakalastajaa ajavat takaa menneisyyden haamut, onnettomuudessa menehtyneet rakkaat ihmiset. Fox käy läpi omia syyllisyydentunteitaan eikä usko enää rakkauteen. Sitten kuvaan tulee Georgie, joka rimpuilee omien ongelmiensa kanssa. Winton kuljettaa näitä kahta elämässä ajelehtijaa sanojen laineilla ja lukujen aallokossa kuin konsanaan vuorovesi. Tämä tietenkin sopii kirjailijalle, joka asuu itse Intian valtameren rannalla, harrastaa sukeltelua ja on intohimoinen merien ja kotipaikkakuntansa edustalla olevien riuttojen suojelija.

Tarinaan sisään sivulla 317

Eräänä iltana havahdun siihen, että olen lukenut kirjaa huomaamattani sivutolkulla. Käänne tapahtui s. 317, osa V. Ensimmäinen lause: ”Broomessa Fox pysyttelee matkakodissa sillä aikaa, kun Timorinmereltä tullut pyörremyrky raivoaa.” Vihdoinkin asiaa! Broome on Australian länsirannikon pohjoisosassa oleva pieni kaupunki, jota kuvaa hyvin fakta, että viinakupassa on myytävänä vain lyhytkaulaisia pulloja, koska niistä ei ole aseeksi tappelunnujakkaan.

Siellä Fox siis on: halvassa matkustajakodissa trooppisen myrskyn raivotessa. Aaltopeltikatto kolahtelee ja sade iskee maahan kuin biisonilauman kaviot. Fox on matkustanut pohjoiseen. Hän on matkalla autiolle saarelle. Fox pakenee nyt monia asioita, ja ennen kaikkea itseään.

Broomesta alkaa kerronta, jolla Winton lunastaa lukijansa ja tekee australialaisesta maisemasta taidetta. Nyt voidaan unohtaa pakollinen juoni, onnahtelevalla motiivilla varustettu Georgie ja White Pointin kylän rakennetunoloiset ristiriidat. Nyt kosketellaan maisemaa intiimisti ja tanssitetaan sanoja selkeästi ja tarkasti: ” — Kaatosateessakin hän aistii autiomaan aivan kaupungin selustassa. Mangrovetiheikköjen keskellä kiemurtelevat vesiväylät ovat laskuveden aikana tuskin muuta kuin sadevesiojia. Niiden suistossa helmenkalastajien lokertit lepäävät kallellaan veden alta paljastuneella mutapohjalla. Turisteista ei näy jälkeäkään. Paikallisten asukkaiden kasvot vilkkuvat hatunlierien alta punaisina, keltaisina ja mustina. Lapset porskuttavat pääkadulla. Punaisiksi tahrautuneilla seinillä näkyy japanilaista kalligrafiaa. Satamalaiturin takana, mokanvärisen veden yllä taivas on edelleen mustanpuhuva.—”

Tätähän lukisi vaikka koko päivän! Alkuperäinen teksti on tykittävämpää kuin suomennos, mutta molempi parempi. Olen lopultakin tarinassa sisällä!

Viimeiselle sivulle päästyäni ymmärrän alkuosan vetkuttelun. Se oli pohjan rakentamista The Endiä varten. Upea, kirjaimellisesti henkeä salpaava, päätä huippaava loppu. Mitä ihmettä Winton on ajatellut tätä kirjaa kirjoittaessaan, sillä alku ja loppu ovat aivan kuin eri maailmoista? Yritän löytää vastauksen Googlen avulla: Wintonin 18 teoksesta Maantiemusiikkia on ollut kaikkein vaikein kirjoittaa, ja Wintonin 20-vuotisen kirjailijanuran ensimmäinen, joka myöhästyi kustantajalle ilmoitetusta määräajasta. Alunperin käsikirjoitusta oli 1200 sivua. Editoimisen sijaan Winton päätti kirjoittaa koko tarinan uudestaan. Siihen meni 55 päivää.

Alan nyt epäillä, että Winton kirjoitti viimeiset 200 sivua 55 päivässä ja peistaili alkuosan vanhasta käsikirjoituksesta.

The Turning

Tavaratalossa sattui silmääni bestseller-hyllykön kakkonen: Tim Wintonin novellikokoelma The Turning. Sisäkannessa lukee jotensakin näin: “Jos Winton tämän jälkeen kirjoittaa enää tavunkaan, hänet pitäisi muistaa sukupolvensa tärkeimpänä kirjailijana.” West Australian lehden kriitikkohan se siinä hehkuttaa oman osavaltion poikaa. Luin The Turningin ensimmäisen lauseen ja ällistyin, kun se vei mukanaan. Google löytää hakusanoilla ”the turning winton” 0.18 sekunnissa 10 500 sattumaa. Ensimmäisenä silmiini osuvat sanat: mellifluous prose. Mikä ihmeen mellifluous?

Hunajaista. Hunajaista proosaa.

Lopuksi täky. Tässä kirjassa on paras koskaan lukemani rakastelukohtaus – ihmisen ja
puunrungon välillä.