Istun vastapäätä

Timo Hännikäinen on tarkkailija. Ja esikoisrunoilija. Hän istuu maailmaa vastapäätä ja tekee havaintoja. Hänen kielessään on uutta ja entistä. Asioita, esineitä ja sanomisen varmuutta.

Timo Hännikäisen kielen maailma on silmälle alistettu. Visuaaliset ärsykkeet muuttuvat sanoiksi ja ajatuksiksi. Hän ei kirjoita aisteille. Betoniseinän takana soi sähkökitara, ääntä hän ei kuvaa. Kaivon pohjalla on kosteiden kivien tuoksu, jota kielikuva ei tarkenna. Hännikäinen on viileän puolueeton havaintojentekijä, ja tässä asenteessa on hänen runojensa voima. Kieli ei jää paikalleen sutimaan eikä sorru turhaan maalailuun. Hännikäinen antaa sanat ja rivit, jos lukijan päässä on kosketuspintaa, niistä syntyy runo.

Hännikäinen ei yritä sanojaan suuremmaksi. Ei turhaa pohdintaa, ihmettelyä korkeintaan ja sitäkin harvoin: ’Miksi puut eivät taivu urheasti / tuulta vastaan? ’ Hännikäisen säkeissä filosofiaa tehdään vasaralla, ja avaruus on rappukäytävän avaruus. Esikoisrunoilija liikkuu arjessa ja konkretiassa. Perinteisen runollisia lauseita kokoelmassa ei juuri ole. Sumu kirjoittaa koukeroiset lausuntonsa ruohonkorsiin vain kerran, ja kuu vilahtaa vasta kokoelman lopussa.

Istun vastapäätä -kokoelman prologirunossa Hännikäinen määrittää kirjoittamisensa motiivia: ’Kirjoitan, lukutaidoton, ajan / ja itsensä kanssa ajattomasti kamppaileville.’ Kuulostaa ympäripyöreältä. Itse runot puhuvat tarkkuudessaan toista. Oman kirjoittamisen määrittely tahtoo aina jäädä latteaksi ja tuo hyvin harvoin tekstiin lisäarvoa.

Käänteistä estetiikkaa

Omaa ääntä ja uutta otetta Hännikäisen kokoelmaan mahtuu vahvuudeksi saakka. Monen kirjoittajan tavaksi on tullut lopettaa runo toteavaan maksiimiin, rutistukseen, jossa viimeisille riveille vielä puristetaan sanottavan ydinmehu. Hännikäinen kääntää tämän toisinpäin ja ajaa usein runojensa loput lakonisesti alas. Tästä syntyy käänteistä estetiikkaa, joka havahduttaa näkemään jotain suurta aivan pienissä ja mitättömissä asioissa. Esimerkkinä runo, jota kuvittavat orkesteri, kristityt, paholainen ja poliisiauto. ’Kirjeet jäävät postiluukun hampaisiin, olen valmis // kun viesti on. / Kun solmua kiristetään. / Kun huimaava näköala aukeaa / jalkojen alta. // Koko maailma kuuntelee seinän takana / valmiina / viemään roskat.’ Tai vielä eleettömämmät kaksi viimeistä riviä: ’Kerran nousin vedestä / kääntymättä enää takaisin.’

Hännikäisellä on usein halu kääntää kielen vakiintuneita merkityksiä päälaelleen: ’Kirjoitan sinulle kirjettä, vaikka elät.’ Hän hakee tekstiin tehoja paradoksin kaltaisista yllätyksistä: ’Ambulanssi tuo parantumattomasti tervehtyneet.’ Tällaisista keinoista saattaa tulla maneeri. Nyt kokoelma kestää juuri Hännikäisen siihen sirotteleman määrän käänteisiä ilmaisuja.

Muutamia kuluneita kielikuvia mahtuu esikoisrunoilijan säkeisiin: Naru on jo kilahdellut lipputankoa vasten monen häntä ennen kirjoittaneen tekstissä. Samoin omaa kuvaa on tuijotettu junan ikkunasta lukuisat kerrat. ’Koko ajan muistat mitä unohdat’ kuulostaa tutulta. Sana kuolema mahtuu kokoelmaan viisitoista kertaa. Vaan löytyy kuluneesta aiheesta tuoreitakin metaforia: ’Lumi tulee, sikiön kokoiset hiutaleet.’, ja jänteviä rinnastuksia: ’Pojat kulkevat pienoiskivääri olalla pellon laitaa / sääliäkö varpusta vai luotia / molemmat tahtoisivat vain lentää.’

Hännikäinen on suomalaisten modernistien perillinen. Hänen tekstejään lukiessani avasin myös vuonna 1967 julkaistun kokoelman Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Siinä se on, runoilijan oikeus ja velvollisuus itsensä ilmaisemiseen Väinö Kirstinän runoon kirjattuna: ’se mikä meissä ja ympäristössä on uutta, vaatii uutta ilmaisua / perinne ei siihen sellaisenaan riitä.’

Hännikäinen kirjoittaa, että valituksia ei oteta vastaan. Joku hänen menneisyyksistään sanoo, ettei noin nuorena saisi olla mistään varma. Silti runoilija kirjoittaa rohkeasti: ’Luon maailman tietääkseni onko jumala olemassa.’ Jo William Blake ja Lauri Viita sanoivat: ’Kun luot, luo maailma.’ Se on runoilijan tehtävä, kirjoittaa oma maailma. Varma, epävarma ja alati uusiutuva. Hännikäinen lopettaa kokoelmansa: ’Mutta minä olen tässä. En / naura en valita. / Ja juna kulkee. / Läpi sen maailman joka muuttuu / kulkemalla läpi // ja takaisin.”