Mitä Houellebecq tarkoittaa?

Michel Houellebecqin nimen tunnistaa moni, mutta harvempi osaa kirjoittaa saati lausua sitä. Suhteellisen harvojen herkuksi yksi aikamme tärkeimmistä nykykirjailijoista on jäänyt muutenkin. ”Hullu-Pekan” herkkupalojen menekkiä ei mitata edes tuhansissa: kirjojen myynti on jäänyt 500–1 000 kappaleeseen. Kustantajalle kyse on siis puhtaasta kulttuurityöstä.

Mitä Houellebecq tarkoittaa? -artikkelikokoelmaan kirjoittaneen Juha Seppälän mukaan ”Houellebecqiä on myyty Suomessa vähän, mikä tarkoittaa sitä, että hänen kirjansa on luultavasti suunnilleen ymmärretty oikein. Käännöskirjan vähäinen menekki on meillä kiusallisen usein myös laadun tae”.

Sellainen on Suomi: kaikki aidosti uutta luova, ajattelemaan kirjoittava ja laadukas tuntuu olevan tuomittua marginaaliin. Keskiössä nököttää siloiseksi puunattu, tuhansien miestyövuosien tuloksena kaiken luonteensa menettänyt viihdehöttö.

Vain vähän lohduttaa tieto siitä, että kohtalainen osa laatukirjallisuudesta kestää. Houellebecqin mahdollisuudet tulla luetuksi kolmenkymmenenkin vuoden päästä ovat melko hyvät. Lisäksi hänen erilaisia kielellisiä rekisterejä sujuvasti vaihtavan tuotantonsa vaikutukset näkyvät jo nyt nykykirjailijoissamme, muun muassa Riku Korhosen Lääkäriromaanissa (2008).

Houellebecq käsittelee monipuolisesti aikamme kipupisteitä, mutta ei ole minkään sortin tendenssikirjailija. Hän on puhtaaksiviljelty kulttuuripessimisti, joka yhdistää teemoja ihmisen geneettisestä muokkaamisesta ja kulutushysteriasta seksuaalisuuteen. Hän ei mielistele poliittisesti korrekteja kulttuuripiirejä vaan kritisoi esimerkiksi islamia kovin sanoin Oikeus nautintoon -romaanissa (2001, suom. WSOY 2002). Houellebecqin parhaat romaanit kuvaavat yksilöiden kautta laajempia yhteiskunnallisia kehityskulkuja, roimaa ironiaa säästämättä.

Erityisen mieltynyt Houellebecq tuntuu olevan ”vapauden” kyseenalaistamiseen. Esimerkiksi Alkeishiukkasissa hän kyseenalaistaa seksuaalisen vapautumisen ja töräyttää melko suoraan, että jokainen edistysaskeleeksi nähty liike on tuottanut myös tahtomattomia sivuvaikutuksia. Olemme ehkä vapautuneet seksin saralla – vaikka sekin sopii näinä pakkomonogamian kulta-aikoina kyseenalaistaa –, mutta samalla yhteisöllisyydentunteemme ja koko tunne-elämämme tuntuvat vain entisestään laantuneen.

Houellebecq (s. 1958) on julkaissut tähän mennessä neljä romaania sekä yhden pienoisromaanin, kolme esseekokoelmaa ja runokokoelmaa sekä kirjeenvaihtoa Bernard Henri-Lévyn kanssa. Esikoinen Contre le monde, contre la vie (1991) käsitteli H. P. Lovecraftia. Hänen tuotantoaan on käännetty 25 eri kielelle. Suomessa Houellebecq kävi vuonna 2001, jolloin hän oli Mukkulan kirjailijakokouksen päävieraita
.
Monet Houellebecqin romaaneista, kuten Alkeishiukkaset (1998, suom. WSOY 2000) ja Oikeus nautintoon ovat herättäneet kirjailijan kotimaassa Ranskassa kiivasta keskustelua. Ranskassa Houellebecq on eräänlainen joukoturkka: median rakastama rääväsuu, joka nauttii provokaatioista mutta ei tyydy kaikkein halpahintaisimpiin letkautuksiin. Houellebecq on niin poliittisilta kuin moraalisiltakin näkemyksiltään ambivalentti hahmo, joka ei päästä ketään helpolla.

”Jotkut kriitikot ovat luokitelleet Houellebecqin nihilistiksi, kyynikoksi ja ihmisvihaajaksi. Toisille hän on lahjomaton näkijä ja suuri moralisti. Poliittisesti hän on yhtä vaikeaselkoinen kuin eettisestikin: Ranskan vasemmistopiireissä kiiteltiin esikoisromaania Halujen taistelukenttä (1994, suom. WSOY 2009), mutta sitä seuranneet Alkeishiukkaset ja Oikeus nautintoon toivat kirjailijalle taantumuksellisen, sovinistin ja rasistin leiman”, kirjoittaa Timo Hännikäinen Mitä Houellebecq tarkoittaa? -kirjassa.

Liberalismin maailmanvalloituksen seuraukset

Turkulaisen Savukeitaan julkaisemassa artikkelikokoelmassa yhdeksän suomalaista kirjailijaa ja kulttuurivaikuttajaa paneutuu Houellebecqin tuotantoon – kuka sisäistetymmin, kuka ulkokohtaisemmin. Osan näkökulma on korostetun henkilökohtainen (Riku Korhonen), osa hakee analyyttisempää (Jaana Seppänen) otetta.

Tommi Melenderin artikkeli ”Todellisuudella päin näköä” pilkkaa humanistista kulttuuriväkeä, joka kaipaa ”ihmisen puolelle” asettuvaa kirjallisuutta: ”Voisiko tällainen kirjallisuus olla muunkinlaista kuin yhteiskuntakriittistä? Voisiko se olla ihmiskriittistä, edes vaihtelun vuoksi? Eikö olisi suuri palvelus kaikille, jos kirjat paljastaisivat meistä jotain sellaista, mitä emme halua kohdata, mutta mikä meidän olisi hyvä tiedostaa.”

Melenderin mukaan taloudellisen ja seksuaalisen liberalismin seurauksia kuvaava Houellebecq tarkastelee ihmistä alhaisimmillaan ja alastomimmillaan: ”Olemme arvostavinamme hyveitä, mutta arkisessa elämässä toimimme paheiden ehdoilla.”

”Ihminen ei sovi vapauteen kuluttamaan ja saalistamaan. Hän tarvitsee kieltoja, estoja, pidäkkeitä”, Melender kirjoittaa.

Samaan viittaavat muutkin. ”Kirjailija näyttää haluavan ennen kaikkea todistaa, että nykyaika on antanut ihmistä ajavalle halulle niin tehokkaat välineet, että niiden avulla joudumme nopeasti kadotukseen”, pohtii Jaana Seppänen. ”Juuri sukupuolivietti ajaa houellebecqiläisen arkkityypin lopulliseen tuhoon samaan tapaan kuin tieteellinen uteliaisuus lovecraftilaisen”, kiteyttää puolestaan Timo Hännikäinen.

”Houellebecq ei ole antisankareilleen yhtään armeliaampi kuin esikuvansa, vaan kirjoittaa heidät kulkemaan matemaattisella varmuudella perikatoon. Yksi joutuu loppuiäkseen mielisairaalaan, toinen jää harhailemaan yksinäisenä ja nimettömänä Thaimaan turistirannoille, kolmas tekee itsemurhan”, Hännikäinen jatkaa.

Kirjoittajien näkökulmat vaihtelevat, Mahdollisen saaren (2005, suom. WSOY 2006) klooneista Houellebecqin tapaan kuvata seksiä. Äänenpainot tuntuvat kuitenkin kovin samoilta, ja kirjan lukeminen yhdeltä istumalta osoittautui virheeksi. Jo toinen lukukerta paljastaa, että tekstit ja kirjoittajien näkökulmat eroavat toisistaan enemmän kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Silti minusta tuntuu, että teos on koottu kirjoittajien eikä mahdollisten aiheiden mukaan. Esimerkiksi Juha Seppälän 12-sivuinen rykäisy jää pintapuoliseksi.

Ehkä on myös vähän kiusallista lukea Seppälältä – ongelman toki tiedostavia, mutta silti – viittauksia Antti Nyléniin, Tommi Melenderiin ja Timo Hännikäiseen, jotka kaikki löytyvät kirjan kirjoittajien joukosta. Ovathan piirit tässä maassa pienet, mutta tarvinneeko tuota ihan korostamalla korostaa?