Tinarinnat: Kalevalan naisten uudet tarinat

Tinarinnat-kokoelman novellien päähenkilöitä ovat Kalevalan naiset. Myyttisyys yhdistyy arkirealismiin, ja kuvitus käy hienosti dialogia novellien kanssa.

Tinarinnat-kokoelmassa kirjoitetaan uusiksi Kalevalan naisten tarinoita. Kertomusten lajityypit vaihtelevat sadusta spekulatiiviseen fiktioon ja miljööt perinteisen tuntuisista metsämaisemista kaukaisille avaruusasemille. Teoksen yhdessätoista novellissa on toisinaan kysymys melko suorista myytin uudelleentulkinnoista, jotka ovat selkeästi sidoksissa taustatekstiinsä. Toisinaan Kalevala taas vaikuttaa lähinnä löyhältä inspiraatiolta kertomuksen taustalla.  

Jokaiseen novelliin liittyy alussa kuvittajan tulkinta sen päähahmosta. Mukana kokonaisuudessa on siis yhteensä 22 nais- tai muunsukupuolista kirjailijaa ja kuvittajaa. Tässä otannassa pääsevät ääneen monille ainakin jollain tavoin tutut hahmot, kuten Louhi, Aino tai Lemminkäisen äiti, tai ainakin heidät kuvataan uudella tavalla. Yhtä lailla mukana ovat osalle ehkä tuntemattomammiksi jääneet Vellamo, Tuonen Tytti ja Tuurin vaimo. Tällä kertaa myös vaimo, tytär ja äiti saavat omat nimensä. He ovat tarinoiden aktiivisia, liikkeellepanevia voimia, jotka pistävät tuulemaan.  

Kulttuurimme on toki niin vahvasti Kalevalan kyllästämä, että monet kirjan henkilöistä tuntuvat lukiessa vähintään etäisesti tutuilta. Eepoksen tunnetuimpien vaiheiden ja hahmojen kertaaminen ei kokoelmaa lukiessa tai ennen lukemista ole pahitteeksi, jos niihin on törmännyt viimeksi koulun penkillä. Novellikokoelma kuitenkin nousee omillensa itsenäisenä kokonaisuutena.  

Naisen paikka? 

Kuten kirjan toinen toimittaja J.S. Meresmaa toteaa esipuheessaan, Kalevalan maailmassa naiset tulevat usein mainituiksi vain sen roolin kautta, joka heillä on suhteessa miehiin tai heitä ympäröivään tarinamaailmaan. Miehet ovat sotaakäyviä, maailmoja luovia ja tuhoavia seikkailijoita, naiset häilyvät taustalla tarinaa seuraten tai korkeintaan kursien sankarit äidillisesti kuntoon. Sikäli kansalliseepoksemme on varsin otollista maaperää esimerkiksi feministisille uudelleentulkinnoille. Tinarinnat tuokin nopeasti mieleen monet tällaiset satujen ja myyttien uudelleentulkinnat, ehkäpä erityisesti Angela Carterin klassikon, tarinakokoelman Verinen kammio (The Bloody Chamber, 1979). Tinarinnat-teoksen kuvitus vain vahvistaa sadunomaisuuden vaikutelmaa ja tuo kokonaisuuteen tulkinnan tasoja. Lisäksi se tekee kirjasta esineenä kauniin.  

Novellien tavoin kuvitukset ovat persoonallisia. Suosikkini on Julia Savtchenkon tulkinta Louhesta. Tummasävyinen piirros, jossa naisen hahmo piirtyy synkkää taustaa vasten, liittyy kokoelman avaavaan Emmi Itärannan kertomukseen. Se vie lukijan heti kirjan tunnelmiin ja antaa odottaa pelottavaakin kokemusta. Louhen tarina onkin synkkä ja monimerkityksinen. 

Teoksessa on useita onnistuneita ja monikerroksisia novelleja. Itse huomasin pitäväni kenties eniten niistä kertomuksista, joiden päähenkilöistä minulla ei ollut ennalta voimakasta mielikuvaa. Nämä tarinat on myös sijoitettu ainakin aluksi enemmän nykytodellisuutta muistuttavaan kuin myyttiseen maailmaan. Niiden kerronta liukuu sujuvasti jossain sadun ja realistisen kuvauksen välimaastossa.   

Ensimmäisellä lukukerralla vaikutuin esimerkiksi Solina Riekkolan humoristisesta kertomuksesta ”Kalma päätä kallistavi”. Novellissa Tuonen Tytti työskentelee päivisin ruumishuoneella, kun hänen todellinen tehtävänsä Tuonelan lautturina uhkaa paljastua muille. Kokonaisuus yhdistelee vaivatta myyttistä maailmaa ja nykyarkea ja kiihtyy käänteissään loppua kohden jo hiukan toimintaelokuvamaiseksi.  

Kertomuksissa ihmisen ja luonnon suhde on muuttunut peruuttamattomasti. Sen sijaan, että ihminen kamppailisi luonnon voimien armoilla, hän on itse suurin pahantekijä.

Anu Holopaisen hiljalleen avautuvassa novellissa ”Veen voima, veen väki” veden emäntä Vellamo tai Vee on puolestaan menettänyt muistinsa ja päätyy töihin kalastuksenvalvojaksi. Kokonaisuus on dekkarimainen ja samalla kantaaottava. Kalevalassa luonto on tietysti keskeinen osa tarinaa, kuten luomiskertomuksissa ylipäänsä. Tinarintojen kertomuksissa ihmisen ja luonnon suhde on kuitenkin muuttunut peruuttamattomasti. Sen sijaan, että ihminen kamppailisi luonnon voimien armoilla, hän on itse suurin pahantekijä. Vellamon tarinassa tämä viesti korostuu. Päähenkilön toistuvat havainnot ihmisten törkeästä käytöksestä ja ihmisluonnosta ovat luettavissa suorana ekokritiikkinä: 

”Lasten annettiin kivittää vesilintujen poikasia, nostella rantakivien koloista eläviä simpukoita leluikseen kallioille kuivumaan ja onkia mato-ongella hopeakylkisiä särkiä, jotka jätettiin ämpäriin tukehtumaan hätä punaisissa silmissään. Puhumattakaan jästipäisistä jääristä, joiden oli pakko silkasta uhmasta laskea verkkonsa norppien pesimäalueelle. Siinä työssä hänen sisälleen alkoi hiljalleen kertyä vihaa.” (s. 146.) 

Monenlaiset matriarkat 

Huomionarvoista on, että enemmän kuin miehistä huolehtiminen, näiden tarinoiden keskiössä ovat usein erilaiset naisten väliset suhteet. Toisinaan tärkeintä on ystävyys, sisaruus tai romantiikka. Keskeistä on myös se, mitä naiset oppivat toisiltaan. Tunaroivat ja sympaattiset miehet pitää tietysti yhä pelastaa milloin mistäkin pulasta. Vaihtoehtoisesti he edustavat raakaa väkivaltaa tai sen uhkaa. Erityisesti varttuneemmat naiset, etunenässä Louhi ja Lemminkäisen äiti – tai Pohjan akka, Anoppi, Emo, Emäntä, Rouva Northam, Terhi Mieliö ja miksi heitä milloinkin kutsutaan – esiintyvät monien novellien keskeisimmissä sivurooleissa, vaikkei kerronta suodattuisikaan heidän näkökulmastaan.  

Voimakas vanhempi nainen on helposti väärinymmärretty hahmo. Näiden tarinoiden nuoriin neitoihin neuvokkaalla ja kokeneella matriarkalla on silti paljon kaiken maailman väinämöisiä ja lemminkäisiä suurempi vaikutus. Esimerkiksi Katri Alatalon novellissa ”Ken kulkee vettä vasten” traagisen sävyn sijaan Ainoa auttaakin salaperäinen vanha nainen. Tiina Raevaaran huikeassa tulevaisuudenvisiossa ”Saaren neidot, kauan kasvaneet” Kyllikki taas päätyy metsästämään sieluja ja pakottamaan niitä takaisin paikoilleen. Tämän taidon hän on oppinut anopiltaan ja opettaa sitä vuorostaan eteenpäin. Kyllikin mukaansa ryöstänyt väkivaltainen Lemminkäinen jää tarinassa oikeutetusti statistiksi. ’’Hah. Itse minä päätin lähteä”, protestoi Kyllikki novellissa (s. 205).   

’’Myöhemmin opin, että sellaisia sielut tosiaan ovat, aina yrittämässä karkuun. Ne ovat kuitenkin kömpelöitä, niin heiveröisiä ja aineettomia, että eteneminen on suunnattoman hidasta. Ne ovat myös varsin yksinkertaisia ja hölmöjä. Lieto Lemminkäisenkin sielu oli ollut jossain näkymättömissä, mutta lopulta ryöminyt eteemme kuin tarjottimelle.’’ (s. 215.)    

Tinarinnat on julkaissut kiinnostava uudehko Hertta-kustantamo. Se julkaisee lasten- ja nuortenkirjallisuutta sekä aikuisille erityisesti fantasiaa ja scifiä. Ainakin nämä uusia näkökulmia vanhoihin tarinoihin tarjoavat novellit sopisivat hyvin esimerkiksi nuorten luettaviksi kouluihin. Yhtä lailla ne varmasti viehättävät aikuisia lukijoita.