Kootut runot

Tammi tekee suurenmoisen kulttuuriteon julkaisemalla yhden tärkeimmän elossa olevan eurooppalaisen runoilijan Tomas Tranströmerin Kootut runot Caj Westerbergin suomentamana. Kootut runot osoittaa havainnollisesti, miten Tranströmerin tuotanto ulottuu alkuvaiheen eksistentiaalisia lausumia sisältävistä runoista aina uusimpiin haikuihin saakka. ”Maa peittyy pimeään, jota lepakot / peilaavat. Haukka pysähtyy, muuttuu tähdeksi. / Meri vyöryy pauhaavana ja korskuu vaahtoa rannalle.’ Alkuvaiheen Ostinato tarjoaa mahdollisuuden ontologissävyiseen tulkintaan.

Maailman ja asioiden tila valottuu usein luontokuvaston kautta. Yksilö ja hänen suhteensa toisiin ihmisiin sekä omaan itseensä on runoilijan keskeinen kuvauksen kohde. Myös ajan kulku ja temporaalisuus yleensä on tuntunut kiinnostavan runoilijaa erityisesti. Ajallisuus on Tranströmerille usein mystistä, kerrostunutta aikaa, useiden ajanjaksojen päällekkäistä läsnäoloa samaan aikaan. 17 runoja (1954) -esikoisessa ajan suhde ihmiskohtaloon on kiinnostanut Tranströmeriä. Kivet-runossa ihmisen teot ovat kuin laakson pohjaan heitettyjä kiviä, jotka eivät kohtaa lopulta muuta kuin ihmisen itsensä paljaana, viimeisen tuomion edessä: ”Kivet, jotka heitimme, kuulen putoavan / lasinkirkkaana vuosien halki. / … / Siellä kaikki tekomme putoavat /lasinkirkkaina / ei muuta päin / kuin itseämme.’

Myös musiikki on ollut pysyvä teema Tranströmerin runoudessa. Alkutuotannossa kyse on jonkin korkeamman voiman läsnäolon havainnollistamisesta: ”Talvihämärässä / kohoaa tremolo // näkymättömistä soittimista.’ Myös myyttiset hahmot ja historia alkavat elää Tranströmerin runoudessa; ne toimivat hyödyllisenä luomismateriaalina.

Tranströmer on koulutukseltaan psykologi, ja hänen luontainen kiinnostuksensa ihmisen toiminnan motiiveihin tulee esiin hänen runoissaankin. Alkutuotannon runot ovat allegorisia, kuvallisia ”kertomuksia’ olemassaolon peruskysymyksistä.. Pohdinnan kohteeksi nousee niin toisen kohtaaminen kuin vähintään kahden maailman, arkisen ja alitajuisen, läsnäolo: ”Mutta muinaismerellään ajelehti Väinämöinen / ristiaallokon kintaan ravistamana tai / pitkällään tyvenen peilimaailmassa, jossa linnut / suurentuivat.’ Runoilija maalaa elämän panoraamaa Danten Jumalaisen näytelmän tapaan jo alkutuotannossaan. Unen aika on alitajunnan avautumisen ja ihmisen aisteilleen herkistymisen aikaa, vastakkaista realistiselle arkitodellisuudelle. Tranströmer on runoissaan tavoittanut myös jotain perustavanlaatuista ihmisen toiseudesta ja vieraudesta suurten joukkojen keskellä.

Tranströmerin runoissaan viljelemä runsas värisymboliikka tuo mieleen latinalaisen Amerikan värikylläiset runoilijat. Myös heidän runoissaan ollaan peruskysymysten äärellä. Mystisyys ja jonkin elämää suuremman periaatteen sanallistaminen on toiminut Tranströmerin runousopin keskeisenä periaatteena hänen koko tuotantonsa ajan. Runoilijan merkityksellisin aihio on ollut ulko- ja sisämaailman välisen yhtymisen hetken tarkkailu, jota myöhäisvaiheen kokoelman nimi Totuudenkynnys havainnollistaa. Sisämaailma on lopulta se merkityksellisempi, koska sinne kaikki ulkomaailman myllerrykset heijastuvat.

Tranströmerin runojen suomeksi saattamisesta ei voi kuin kiittää Tammea vielä kerran ja suositella opuksen hankkimista kaikille runoudesta kiinnostuneille runojen tason ajoittaisesta huojunnasta huolimatta.