Maanosa minussa

Kirjallisuudenlajina runo on joustava ja monipuolinen. Lähes kaikista asioista voi kirjoittaa runoa. Olennaista runon onnistumisessa on se, mitä aiheesta saa irti ja miten runo on tehty. Taloudesta ja rahasta ei Paavo Haavikkoa lukuun ottamatta ole juuri runoa kirjoitettu.

Tommi Melenderin toinen kokoelma Maanosa minussa on kokoelma taloudesta, rahasta ja pörsseistä. Sitä voi kuvata kokoelmaksi talousuutisten marginaalimerkinnöistä. Melenderin esikoiskokoelma Tässäoloa tai unta (1989) keskittyy mereen ja 80-luvun lopulla muodikkaaseen kaaosteoriaan.

Olen viehättynyt runoilijoista, jotka julkaisevat harvoin mutta hyvää. Liian tiheä julkaiseminen saa runoilijan joskus junnaamaan paikoillaan. Parhaassa tapauksessa pidempi tauko voi muuttaa runoilijan kirjoitustapaa radikaalisti. Harri Nordellin runous on tästä hyvä esimerkki.

Maanosa minussa ei valitettavasti kuitenkaan vakuuta. Sitä rasittavat monet asiat. Useissa runoissa on puisevia toteamuksia rahan kielellä: ”Maailman slummeissa / elämä tuoksuu kurjuudelta. / Kaavoittamaton, hylätty maa ei maksa paljoa / kovan rahan asunnot nousevat muualle.” Epäilemättä tämä on totta mutta tylsää. Rahan kieli ja talouden mekanismit ovat ulkoapäin annettuja totuuksia, joita ei runoissa juuri epäillä.

Melenderin kieli on sanomalehtikieltä. Harvoin runoissa on riittävästi aukkoja lukijan omaa oivallusta varten: ”Kommunismin vuosina / Itä-Euroopassa satoi harmaata sadetta. / Saavuin vuosia myöhemmin / ja näin rikki pommitetut kaupungit rakennettuna uudelleen. / Sadattuhannet jäivät saapumatta työpaikoille. / Kukaan ei kysynyt, miksi. Kaikki tiesivät ja olivat hiljaa.”

Jälleen kerran joutuu valittamaan pörssiyhtiökustantajan vähäisestä mielenkiinnosta toimittaa kunnolla taloudellisesti merkityksettömän kirjan käsikirjoitusta. Maanosa minussa on täynnä kuluneita ilmauksia ja aivan liian pitkiä merkityksettömiä runoja. Runon merkityksellisyys on jätetty kokonaan talouden kielen varaan.

Tämä kertoo myös suuremmasta muutoksesta kirjallisuusinstituution sisällä. Taloustoimittajat ovat nyt kovaa valuuttaa kustantamoissa ja muissa kirjallisissa instituutioissa. Parnasson uusi päätoimittaja on meritoitunut taloustoimittajana. Samoin lehtitietojen mukaan uuden kustantamon perustanut Niklas Herlin on taustaltaan taloustoimittaja. Myös pienkustantajan arki on rahantekoa, jos aikoo tulla toimeen. Toivottavasti vielä osataan tehdä ero kirjallisuuden vaatiman näkemyksellisen lukemisen ja tuloksen teon välillä.

Melender onnistuu parhaiten lyhyemmissä runoissa. Kirjeenvaihtajan merkinnät -osaston runoissa lukijalle on maltettu jättää jotain oivallettavaa. Elliptiset lauseet ja vähäsanaisuus tuovat mieleen hyvällä tavalla Haavikon 70-luvun runot ja aforismit: ”ja monivuotinen puu lahosi pystyyn kuin dogmi, jota toistetaan / että pimeys olisi valoa, että yö olisi päivä.”

Aristoteles Runousopissaan erotteli runoutta ja historiankirjoitusta yleistettävyyden kautta. Runous keskittyy yleiseen ja historiankirjoitus yksittäisiin tapauksiin. Melenderin kokoelmaa rasittaa yleistettävyyden puutteellisuus. Sinänsä pörssit ja arvopaperit ovat aiheina hauskoja ja niihin tutustuu mielellään sanomalehtien taloussivuilla, mutta mieluusti ainoastaan siellä. Jos kokoelma irtoaisi enemmän taustastaan, kyseenalaistaisi talouden rakenteita, se voisi toimiakin. Näyttää siltä, että talouden lainalaisuuksien kyseenalaistaminen on vieläkin kokonaan taistolaislaulujen varassa. Pablo Neruda konkretisoi pahaa kapitalismia vieläkin tuoreesti.

Melenderin kirja on ulkoasun perusteella tehty tarvepainatuksena (print-on-demand). Kustantamot voivat hyvässä tapauksessa julkaista enemmän runoja, jos kirjan tekniseen toteuttamiseen kuuluu vähemmän rahaa. Ottamatta nyt kantaa kirjailijoiden palkkioihin, tämä kehitys on ymmärrettävää ja hyvääkin.

Kirjan ulkoasu on kuitenkin sellainen, että WSOY:n on syytä vielä opiskella tarvepainatuksen käytännön toteuttamista. Melenderin kirja näyttää oppikirjalta, kannessa olevaa tekstiä on vaikea lukea, ja sisäsivut tuntuvat kopioidulta. Ulkoasu on hutiloitu ja kiireen oloinen. On helppo ymmärtää, miksi monet kirjailijat vastustavat tarvepainatusta henkeen ja vereen.