Metallisiivet selässä

Tommi Melenderin toinen runokokoelma Maanosa minussa ilmestyi pitkän tauon jälkeen 2003 ja Metallisiivet selässä seuraavana vuonna, 2004. Kirjoissa on paljon samoja teemoja, mutta vuodessa Melenderin ilmaisu on kirkastunut. Siinä missä Maanosa minussa on rönsyilevä, Metallisiivet selässä on pelkistetympi, muttei kuitenkaan niukka kirja.

Melender tuntuu todella löytäneen oman runoilijanäänensä, joka liikkuu säkeistetyn runon ja proosarunon välimaastossa. Säkeiksi jakaminen tuo runoihin ilmaa ja keventää lakonista ilmaisua; säkeenylitykset tuovat paikoin myös lisää tasoja runoon. Metallisiivet selässä on keskeislyyristä runopuhetta, joka ei kuitenkaan vajoa triviaalille tasolle, kuten edellisessä kirjassa paikoin uhkasi käydä. Siirtymät ajatuksesta ja kuvasta toiseen ovat kiinnostavia ja säilyttävät jännitteen.

Avausrunossa ”Siivettömyys” Melender kirjoittaa: ”Monta vuotta kasvatin / itselleni siipiä. Seisoin autiolla / pihalla ja katselin pellolle, jossa kaksi / asuinaluetta puski vihapäisinä toisiaan kohti. / Jouduin päästämään lävitseni / monta pakkasten moukaroimaa helmikuuta / ennen kuin opin rakastamaan maan kamaraa, ennen kuin / ymmärsin luopua siitä mikä on / vain kuvaa jostain itseään suuremmasta.” Tässä pohjustetaan kokoelman ydintä. Runojen ihminen on yksin elämän merkityksettömyyden äärellä. Onko mitään enempää, mitään suurempaa kuin se, mitä näemme, rakennettu ympäristö, ihmisten pelit rahan ja politiikan syövereissä? Ovatko ne vain varjoja jostain aidommasta – jota runoilija yrittää sanoillaan tavoittaa? Ikiaikaisia kysymyksiä siis.

Runot pysyttelevät perinteisessä maastossa, eivät irrottele. Tämä kuvastuu myös runojen tasaisessa, kokoelman läpi samankaltaisena jatkuvassa rytmissä. Mikään ei muutu, vaikka meillä on tietoa, valtaa tai mahdollisuus matkustaa yli valtioiden rajojen: ”Sillä ei ole muuta paikkaa kuin nämä huoneet.”

Yksinäisyyttä pakoon

Kokoelmaa värittää alakulo. Kapakan korttiringistä runon puhuja poistuu öiseen sumuun: ”Vaelsin raitiokiskoilla aamuun asti, / ajattelin että on samantekevää / olenko osa tätä sumua vai tätä hämärää. / Johonkin on kadottava.” Runojen minä tekee pakomatkoja yksinäisyydestään myös ulkomaille, liikkuu lentokentillä ja terminaaleissa, vieraissa kaupungeissa.

Toiset ihmiset ovat etäällä, mutta keskustelukumppaneina ovat kautta teoksen toiset kirjoittajat: teoreetikot, filosofit, poliitikot. Heitä mainitaan nimeltä Marxista John Maynard Keynesiin. Myös toisiin kirjailijoihin viitataan. Esimerkiksi runossa ”Mustia koiria lumisessa puistossa” luen silmäniskun Ezra Poundille ja runossa ”Ukkosrintaman alla” Saarikoskelle: ”Heitettiin keihästä / pimeässä puistossa. Jänis pakeni / villisti öisen ruohikon poikki.” Yksi runo on omistettu italialaiselle, osin poliittisista syistä itsemurhan tehneelle Cesare Paveselle. “Jokainen sanani juoksee pakoon sinun ainoaa tekoasi“, Melender kirjoittaa.

Arkisten asioiden vankila

Runot ovat pinnalta näennäisen hillittyjä. Pinnan alla on runo runolta toistuva, kirjan loppua kohden lähes hysteeriseksi tekevä kurkotus jotain tavoittamatonta kohti. Runojen puhuja ei saa siitä otetta, ei pääse irti konkreettisten asioiden täyttämästä arkipuheestaan, lauseiden proosallisesta tahdista. ”Minä hukun itse luonnostelemaani ikävään.”

Näkyvän alla piilevän ”ytimen” etsintä on turhauttavaa, kerta toisensa jälkeen todetaan, että pystymme näkemään vain varjoja. Valheellisuus – ja sen aiheuttama alakulo – todetaan, kirjataan, sen keskellä kävellään. ”Maailma on meissä, me elämme ajoittain”, Melender kirjoittaa runossa ”Tumma tiheä sade Pariisissa”. Ja toisaalla: ”Onko siitä vasta viikko, kun ajoin rantatiellä / ja näin merenlahdella joutsenet räntäsateen keskellä.” Kun valo myöhemmin taas tulee, se paljastaa vain pihamaat täynnä tupakantumppeja ja tyhjiä oluttölkkejä.

Melender kiinnittää eksistentiaalisia kysymyksiä käsittelevät runonsa konkreettisiin paikkoihin, vuosilukuihin ja henkilöihin. Lähiömaiseman kehyksiin mahtuu ihmisen pienuus ja toivottomuus ja toisaalta yritys elää arkea, matalasta taivaasta huolimatta. ”Tämä on julma paikka / parikymmentä kilometriä Helsingistä / pohjoiseen, suunniteltu ihmisille, jotka ova t/ kadottaneet toivonsa, / mutta eivät tiedä sitä vielä.”

Runossa ”Uudet kaupunginosat” Melender kirjoittaa: ”Pellon keskelle rakennetaan / sivilisaatiota. Uudessa kaupunginosassa / kaiken näkee ensimmäistä kertaa. / Talvipäivän sinertyvässä valossa / perheenisät ja perheenäidit vetävät / lapsia pulkissa pitkin lumiaavaa, ryysyporvaristo / asuntolainoineen ja rahasto-osuuksineen. / Hiljaiset kivitalot pellon keskellä / ovat sivilisaatio ilman muistia, kulttuuri ilman henkeä.”

Konkreettisten yksityiskohtien läpi lukija pudotetaan toistuvasti tyhjään: tämä ei kuitenkaan ole todellista. Sitä, millä on merkitystä, me emme saa kiinni. Mennyt aikakin on kadonnut sankalta sumulta näyttävään lumipyryyn, kuten runossa ”Gamla Stanissa pyrytti lunta”. Nykyaika on kylmä: ”Ympärilläni suuren yhteiskunnan saavutukset / kiveksi ja lasiksi jähmettyneinä. Kylmä syveni / minuun, pakkanen metalliin.” Runot kasvavat kuin yhdeksi pitkäksi kertomukseksi siitä, miten ihmiselämä katoaa arjen, talouden ja maailmanpolitiikan pelien sekaan.