Runosta, rakkaudella

Tommi Parkon Runosta, rakkaudella -teoksen kunnianhimoiset tavoitteet popularisoida runoutta laajemmalle lukijakunnalle vesittyvät kömpelöihin sanavalintoihin. Varsinkin alussa tulee olo, että kustannustoimittaminen on jäänyt puolitiehen. Samoja asioita toistetaan moneen kertaan, ja pariin ytimekkääseen virkkeeseen tiivistettävissä olevan asian sanomiseen käytetään monta sivua ponnetonta tekstiä. Hyvät ainekset hukkuvat höpinän alle.  Kaiken kaikkiaan kirja kaipaa itseluottamusta; sitä, että runouden suuruus näytetään.

Kirja paranee puolivälissä, kun teksti alkaa kantaa. Tuntuu, kuin lukisin kahta eri kirjaa. Kirjan lopussa Parkko alussa kerrotun tavoitteen vastaisesti toteaa, ettei usko olevan edes mahdollista tuoda runoutta julkisuuteen sillä tavalla, että massojen pysyvä kiinnostus lajiin heräisi. Hän kertoo myös pitävänsä ”epämääräisiä välinpitämättömyyden tunteita runouden suolana”. (s. 159) Ehkä tavoitteet ovat kirjan mittaan asettuneet uomiinsa ja runoilija löytänyt kohtalonsa tavalla, josta lopuksi löytyy myös kaipaamaani itsevarmuutta.

Parkko ei usko olevan mahdollista, että massojen pysyvä kiinnostus runouteen heräisi.

Kirjan eri osat on otsikoitu ruokasanastolla. Vaatii paneutumista ymmärtää yhteys runouden ja kunkin ruoka-aiheisen osaston välillä. Käännösrunoutta käsittelevä ”Etninen ruoka”-osuus on tältä osin selvin ja ansiokas muutenkin.

Kirja alkaa Walt Whitmanilta lainatulla ajatuksella: ”Suuri runous on mahdollista vain jos on suuria lukijoita.” Esipuheessa Parkko kiinnostavasti kertoo tiestään runouden ammattilaiseksi. Whitmanin sitaatti tulee paljastaneeksi varsinkin kirjan alkupuolelta tihkuvan ylimielisyyden. Kirjoittajan mukaan runous on tottumattomalle lukijalle todennäköisesti juonivetoisempaa romaania vaativampaa luettavaa, minkä vuoksi hän peräänkuuluttaa avointa asennetta, johon epäilemättä itsekin pyrkii.

Sopivasti tätä kirjoittaessa osui silmiini Jorma Uotisen haastattelu, jossa hän toteaa sekä viihteen että taiteen puolustavan paikkaansa ja välittävän ihmiselle jotakin: kokemuksen jälkeisen tunteen, ajatuskulun tai jonkin liikkeelle lähtevän prosessin. Parkon teoksellekin olisi tehnyt hyvää astua reilusti poteroiden ulkopuolelle. ”Pikaruoka”-osiossa käsitelty laululyriikkaosuus on monella tavalla ansiokas ja kiinnostava, eikä Parkkokaan kannata sanoitusten ja runojen jakamista matalaan ja korkeaan. Samalla hän kuitenkin viittaa vuosikymmenten takaiseen tiukkaan jakolinjaan, mikä saa hänen kantansa näyttämään epävarmalta.

”Alkupaloissa” kirjoittaja kertoo kiinnostavan yksityiskohdan, jonka mukaan 1984 perustetun Finlandia-palkinnon sai ensimmäisen kahdeksan vuoden aikana neljä runoteosta ja yksi aforismikokoelma. Parkon mukaan runo- ja aforismiteosten palkitseminen ei kuitenkaan miellyttänyt rahoittajaa eikä kirjakauppiaita, ja niinpä vuodesta 1992 asti on palkittu vain romaaneja. Esimerkki puhuu karua kieltään runouden asemasta kirjallisella kentällä, mutta tarjoaa ratkaisujen sijaan alakuloa.

”Alkupaloissa” niin ikään oleva Joseph Brodskyn analyysi Anna Ahmatovan tuotannosta ja rakkauden käsitteestä on kiinnostavaa luettavaa. Vuoropuhelu runouden kanssa kirjassa toimii, kunhan annetaan runojen puhua vapaasti selittämättä niitä puhki. Hyvää ja tarpeellista analyysiä on, mutta paljon myös sellaista, minkä olisi voinut jättää pois.

”Väitelauseiden avulla maailmasta voidaan sanoa jotain ja siksi ne ovatkin tieteelle ominaisia”, Parkko kirjoittaa ja jatkaa: ”Runouden ei tarvitse jäädä arkitilanteen tasolle, koska havaittua voi kuvata vivahteikkaammin ja merkityksellisemmin.” (s. 34–35) Sanoma toistuu kirjassa monta kertaa, myös T. S. Eliotin lausumana, jonka mukaan runon tulee välittää tekijänsä tunne sopivien kuvien välityksellä nimeämättä sitä, ”jotta lukija herättää itse itselleen saman tunteen, mikä runoilijalla on”. (s. 23) Varmuuden vuoksi sama asia toistetaan jälleen seuraavalla sivulla.

Kun lautasella on kaikkea mahdollista ja vähän yli

”Alkupalojen” toiseen osaan on otettu mukaan kaikkea mahdollista. Sen sijaan että keskityttäisiin tunteiden ilmaisemiseen runouden avulla, mukaan tulee yhtäkkiä isänmaallinen runous, jonka jälkeen hypätäänkin kukkaiskieleen ja kuolinilmoitusten runoihin. Toki nämä edustavat tunnetta, mutta sidoksisuus muuhun tekstiin ontuu.

Osion kolmannessa osassa mainitaan 2000-luvun informaatiotulva itseaiheutettua keskittymishäiriötä ADT:tä myöden. Tässäkin karsiminen olisi tehnyt hyvää. Sinänsä ansiokkaasti Parkko selvittää, miten tarinallisen proosan ja runouden lukeminen eroavat toisistaan. Mutta veikkaan, että tv-sarjojen aktiivista kuluttajaa seuraava saateteksti tuskin houkuttelisi tarttumaan runokirjaan: ”Koukuttavassa tarinassa onkin olennaista se, että joku on tehnyt kuluttajalle tarinan valmiiksi. Tarina on paketoitu niin, että se on helppo kuluttaa. En väitä tarinoiden kuluttamisen olevan passiivista – viidenkymmenen osan tv-sarjan seuraaminen vaatii paljon työtä – mutta aktiivisuus on erilaista kuin esimerkiksi runojen lukemisessa.” (s. 28) Ironia, niin runouden tehokeino kuin onkin, vesittää hyvän teorian.

Seuraavaksi Parkko käsittelee tarinallisia runoja eli proosarunoja. Tässä yhteydessä hän mainitsee myös kansalliseepokset, joissa runollisuus ja tarinallisuus hienosti yhdistyvät. Käsitteiden määrittelyt ovat onnistuneita, esimerkiksi keskeislyyrisyyden määrittely.

Heti kun käydään vuoropuhelua runojen tai runoteosten kanssa, teksti on kiinnostavaa.

Edelleen ”Alkupalojen” neljännessä osiossa Parkko käsittelee kuvallisuutta ja aloittaa sen analysoimalla Marko J. Niemen runoa. Tekstin avaaminen toimii. Niemi kirjoittaa: ”nuoret tulvivat parkkihalleista” ja Parkko avaa: ”Nuoret eivät ainoastaan tule parkkihalleista, he myös tulvivat. Nuorten liikkumista paikasta toiseen kuvataan tulvimisena – he ovat varmaan rikkoneet padot ja penkereet.” (s. 33) Heti kun käydään vuoropuhelua runojen tai runoteosten kanssa, teksti on kiinnostavaa.

”Kotiruoka”-osuudessa on kuusi lukua mitä erilaisimmista aiheista. Luontorunouteen keskittyvä viides osa tarjoaa herkullista luettavaa ja näyttää perustuvan kattavaan lähdeaineistoon. Esimerkiksi lintusymboliikasta olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin; Parkon kirjallisuusluettelossa mainitsema Karoliina Lummaan 2010 ilmestynyt väitöskirja 1970-luvun ympäristörunoudessa esiintyvistä linnuista herättää kiinnostusta. Parkko huomauttaa vain osan linnuista, kasveista ja muista luonnon elollisista ja elottomista olennoista sopivan runo-olennoiksi. Hän kertoo, kuinka vanhemmassa runotutkimuksessa etsitään joskus kirjallisuuden taustalla mahdollisesti olevia todellisia maisemia. Suoria esikuvia ei yleensä löydy, mutta paikallishistorian kannalta omien ryteikköjen löytäminen runoista on aina kiinnostavaa, kirjailija toteaa.

Miksi ”Kotiruoka”-osuuteen on naiskirjoituksen lisäksi sisällytetty myös kirjallisuusterapia ja tunnustuksellinen runous, kun jo luontorunoudesta on asiaa kahdentoista sivun verran? Pari viimeistä sivua luontolyriikkaosuudestakin vaikuttavat irrallisilta. Mainio lopetus tähän osuuteen olisi ollut luontomystiikan määritelmä, jossa ”luonto asetetaan aina etusijalle sellaisella tavalla, että se ylittää arkisen kokemuksen. Luonnossahan ei varsinaisesti ole arvoja: susi ei ole paha, se pyrkii vain selviytymään.” (s. 66–67) Tosin tämänkin yhteys kotiruokaan jää vähän hämäräksi.

Koomisesti seuraava ”Pikaruoka”-osasto alkaa näin: ”Monet runoilijat tekevät parhaansa, jotta runous olisi mahdollisimman hämärää. Se on pitkälti sitä, ettei teksti avaudu lukijalle ilman kyyneleitä. Tämä ei tavallisesti johdu tekijän taitamattomuudesta, vaan hän itketyttää lukijaa ihan tahallaan.” (s. 73) Tahallaanko tässä nyt kriitikkoakin kiusataan?

Yhteiskunnallinen runous voi olla myös käyttölyriikkaa, joka toimii välineenä jollekin muulle.

”Pikaruoka”-osiossa on tarkoitus tutkia runouden ja yhteiskunnallisen toiminnan välistä suhdetta. Mistä tulee otsikko? Kirjailijan mukaan vaikuttavaa runoa voi kutsua pikaruokarunoudeksi. ”Nopeasti vaikuttava runo vertautuu pikaruokaan, jota on helppo valmistaa/ostaa sekä nauttia. En väitä, että pikaruokarunous on terveydelle vaarallista niin kuin pikaruoka, vaan sen valmistamisen ja nauttimisen nopeus muistuttaa pikaruoan kuluttamista.” (s. 74) Miten yhteiskunnallinen toiminta liittyy tähän? Laululyriikka on tässä osassa, koska ”laulujen merkitystä kuulijoiden asenteiden muokkaamisessa ei voi vähätellä”. (s. 74) Pikaruokarunouden käsite avautuu tekstin edetessä. Yhteiskunnallinen runous voi olla myös käyttölyriikkaa, joka toimii välineenä jollekin muulle. Tilapäärunous on tehty jotakin tiettyä tarkoitusta varten.

Parkko kirjoittaa pitkästi muun muassa fasistisista yhteyksistään tunnetusta Ezra Poundista. Hän mainitsee myös ”äärioikeiston kanssa flirttailleita” suomalaisrunoilijoita, joista tunnetuimpana V. A. Koskenniemen. Varsin kiistanalaisen Timo Hännikäisen esiin ottaminen tässä yhteydessä tuntuu kuitenkin erikoiselta. Häntä on vaikea nähdä millään lailla samassa ryhmässä Koskenniemen, Helvi Hämäläisen ja Viljo Kajavan kanssa kaikkien oikeistolaisyhteyksistä huolimatta.

Neljännessä osassa käsitellään laululyriikkaa. Vaikka turhan jyrkkä erottelu laululyriikan ja muun runouden välillä ajoittain häiritsee, tässä on paljon hyvää asiaa. Lähteissä mainitaan Heikki Salon kuuluisa sanoitusopas: Kahlekuningaslaji – laululyriikan käsikirja vuodelta 2006.

Paranee kuin viini vanhetessaan

”Etninen ruoka”-osiossa on niin ikään paljon kiinnostavaa. Hauska pieni yksityiskohta on italian ja suomen kielen vertaaminen. Tunnetussa italialaisessa iskelmässä viitataan nuoreen tyttöön vertaamalla häntä pieneen perunaan (piccola patatina). Toisin kuin italiassa, ”suomalaisessa runoudessa tyttöä ja naista ei yleensä verrata juureksiin, vaan marjoihin ja hedelmiin. Nauriit, retiisit, perunat ja porkkanat ovat astetta maskuliinisempia kuin mansikat ja vadelmat. Äänteet voivat olla sukupuolittuneita.” toteaa Parkko. (s. 112)

”Etnisen ruuan” osaston neljäs osio on yksi suuri kirjallisuusluettelo ja herkkupala. Erityisesti ilahduin tunnistaessani Joseph Brodskyn. Brodskyn innostaessa minua omille teilleen huomasin katsovani Parkon kirjaa suopeammin silmin. Tosin Brodsky olisi mennyt minulta ohi, ellei assosiaatiota olisi jo valmiiksi ollut. Siksi pelkkä luettelomainen suositus ei aina riitä. Tuttuus herättää kuitenkin aina mielenkiintoa. Brodskyn essee ”Ikävystymisen ylistys” näyttää toimivan kuin runo: nautitaan pieninä annoksina ja merkitys laajenee syntyvien assosiaatioiden kautta: ”Kun ikävystyminen iskee, antakaa sen tulla. Antakaa sen murskata teidät, antakaa sen painaa teidät upoksiin ja pohjaan saakka. Epämiellyttäviin olotiloihin pätee yleensä sääntö, että mitä nopeammin putoaa pohjalle, sitä nopeammin nousee pintaan. Pahaa täytyy katsoa silmästä silmään.”

Runous perustuu tunteeseen, mutta runouden teorian pitäisi olla asiaa ilman liiallista tunteenilmausta.

”Gourmet”-osiossa kirjoittaja pohtii runouden vakavaa mainetta. Hän toteaa, kuinka ”Suomessa on aina suhtauduttu kirjoitettuun sanaan kunnioituksella ja vakavuudella”. (s. 123) Uskonnollisten tekstien ohella on kunnioitettu lakia. Toisin kuin katolilaisuudessa luterilaisessa maailmassa on korostettu kirjaimellista lukutapaa. Katoliseen kirkkoon vakiintui jo keskiajalla lukutapa, jossa kirjaimellisen tavan rinnalla oli allegorinen eli kuvaannollinen tulkinta.

Parkko pohtii kirjan aseman muuttumista. Väinö Linna nimitettiin akateemikoksi tieteen edustajana ilman mitään tieteellistä tutkintoa, mikä ”lienee mahdollista vain sellaisena aikakautena, jolloin kirjallisuudella on vahva yhteiskunnallinen asema ja tehtävä”, kirjailija analysoi. (s. 126)

”Jälkiruoka”-osiossa käsitellään edelleen runon ominaislaatua ja esitellään uusi termi ”outouttaminen”, joka ”tarkoittaa sitä, että tavallisesti luonnollisena ja ongelmattomana koettuun otetaan etäisyyttä ja sitä tarkastellaan uudesta näkökulmasta”. (s. 154) Se voi olla myös tutun katselemista etäältä, jolloin tuttu poikkeavalla tavalla katsottuna näyttäytyy uutena. Samalla vähenee tekstin omakohtaisuus ja siitä tulee yleispätevämpää. Ehkä Parkko on itsekin saanut runouteen etäisyyttä kirjoittamisen myötä ja onnistuu kirjan jälkipuoliskolla hyvällä tavalla outouttamaan: runous perustuu tunteeseen, mutta runouden teorian pitäisi olla asiaa ilman liiallista tunteenilmausta – kirjan loppuosassa tämä toteutuu.

Kirjan lopussa on luettelo käytetyistä lähteistä. Mielenkiintoisia ja laadukkaita teoksia on monta ja lyhyt selostus sisällöstä myös onnistunutta.