Sileäksi puhuttu

Kun runoilijan esikoiskokoelman julkaisusta alkaa kulua yli viisi vuotta, voi pohtia onko kirjoittamisen kynnys käynyt niin korkeaksi, ettei jatkoa enää seuraa.
Tommi Parkko on julkaisutauostaan huolimatta ollut vahvasti mukana runouden kentällä. Varsinais-Suomen läänintaitelijana, kustantajana, esiintyjänä, raatien jäsenenä ja vaikuttajana… Ehkä kiireet söivät kokoelman viimeistelyyn tarvittavan ajan ja potentiaalin. Minä ainakin odotin joka vuosi Parkon uutta kokoelmaa. Ja tulihan se viimein, seitsemän vuoden julkaisutauon jälkeen.

Tunnustan ettei Parkon esikoinen, Lyhyt muisti, meri, tehnyt minuun syvältä käyvää vaikutusta. Sinänsä hyvä ja huolella rakennettu kokoelma liikkui kovin yleisellä tasolla. Merenkäynti ja kaupankäynti historiallisessa kehyksessä ei iskenyt kipinää minun mielessäni. Vaan siitä viis, nyt on toisin.

Parkko puhuu vieläkin etäännytetysti, mutta nyt hänen runojensa maailma on kosketuksen mitan päässä. Uusi kokoelma, Sileäksi puhuttu, on raskaiden sävyjen runoutta, kuvastoltaan kuin Film noir elokuvaa. Siitä huolimatta runon, vai pitäisikö sanoa ”runollisuuden” keinoja hyödynnetään nyt aivan eri mitassa kuin esikoisessa.

Uutta pitää luoda tyhjästä, siihen eivät riitä tieteen täsmällisyys ja vanhat kaavat. Seuraavat Parkon säkeet voisi nähdä kuvana myös runoilijan työstä, joka kielen keinoin tutkii selittämätöntä: Täsmällisyys kelvottomien ja rampojen tiedettä, / eivät yönsä nukkuvat / mieti viisasten kiveä, alkemiaa, kultaista tornia, / lyijyn putoamista tornista hauleina, / päässä kumisevia hevosia, höyryvetureita, autoja ja helikoptereita.

Käsittämätön kaupunki

Parkko on rakentanut kokoelmastaan ”triangelidraaman”, jonka kohtalokkaat tekijät ovat mies, nainen ja kaupunki. Mies on jatkuvassa liikkeessä naisen ja kaupunkien välillä, kokevana, mutta ikuisena ”outsiderina”, syrjästäkatsojana. Naisen kuva pilkahtaa harvemmin, hän on staattisempi, intohimon hämärä, jopa pelottava kohde.

Kirjan ehdottomassa pääosassa on kaupunki – tai kaupungit. Pimeässä loistava, raudasta, kivestä, rattaista ja maailmanpyörästä rakennettu elävä jättiläiskone, joka nielee kaiken: Kaupunki on syönyt ihmisiä ja maita, / kuulen sen vieläkin. Vai onko se / Hänen Korkeutensa Pyhän Silmän satakieli, / satelliittiantennit, puhelimet ja autot.

Yhtälailla kun kaupunki on konkreettinen, se kasvaa kuvitteellisena osaksi miehen mieltä. Rakentuu valoista, pimeydestä, äänistä ja ihmisistä, vaihtaa kasvoja ja on joka hetki erilainen: Ja kaupunki loistaa pimeydestä, eikä ihminen tätä käsitä. Parkko kirjoittaa.

Viime vuosina kaupunki on kasvanut merkittävään osaan monen nuoren miehen runokokoelmassa. Mieleen nousee Antti Koivumäen postuumi kokoelma Mukavat kaupunginosat, Mikko Rimmisen viimeisin, Sumusta pulppuavat mustat autot ja Tomi Kontion hellänkarhea betonin kosketus kokoelmassa Vaaksan päässä taivaasta. Kuitenkin lähimpänä Parkon kaupungin väsymätöntä kaikkivoipaisuutta on Tuomas Timosen kokoelma Vuosi oli kaatuneita puita, jossa kaupunki kietoo yksinäisen kulkijan sisäänsä.

Kokoelmaan kasvaa tarinan kaari

1900-luvun alkupuolen ”koneromantiikan” kautena Fernand Léger maalasi teollistumista ja tekniikkaa ihannoivat taulunsa ja Mika Waltari kirjoitti Pariisissa Suuren illusioninsa, jossa neonvalot luovat maagisen hehkun öiseen Helsinkiin. Nyt voisi sanoa, että kaupunki elää runoudessa kirjallista renessanssia. Ihannointi ja romantiikka on haalistunut ja kaupunki näyttäytyy arkisempana, Parkon runoissa jopa vieraana ja eksyttävänä: Minusta tuli muukalainen. / En enää osannut puhua raitiovaunuissa, en ymmärtänyt.

Urbaanista otteesta huolimatta vesi tärkeänä elementtinä ei ole Parkon tekstistä kokonaan kadonnut. Se virtaa jokena tai sen ylitse matkataan kaupungista toiseen. Lopulta runoilija kiteyttää veden olemuksen monitasoiseen, mutta hyvin konkreettiseen lauseeseen: Se joka hallitsee vettä, hallitsee maailmaa.

Vaikka lyyrinen aines Parkon runoissa on lisääntynyt, niiden perusvire on proosamainen. Kokoelma alkaa symbolisella uudestisyntymisellä, jossa tuuli takoo ja tuli polttaa miehen. Mieleen nousee vastine seppä Ilmarisen itselleen kullasta ja hopeasta takomasta naisesta.

Runon kokijan ihmissuhteet ovat ongelmallisia eikä yhteyttä helposti synny. Hän kaipaa kosketusta, jota vaille tuntuu jatkuvasti jäävän. Älä puhu niin pehmeästi! / Oletko sinä mies?, nainen kysyy. Ja mies ihmettelee miten nainen sanoo ei. Kuinka e ja i ovat eri kirjaimia, eivät ne / tarkoita mitään. Olen oppinut sanoista niiden kovan pinnan, kuinka on / vaiva johon on paljon lääkäreitä.

Sileäksi puhutussa tehdään näennäisesti päämäärätöntä matkaa läpi kaupunkien ja ihmisten. Miehen mieli on koko ajan pyrkimässä jonnekin, joka sitä mukaa pakenee alta. Yksittäisten runojen symboliikkaa voi tulkita monin tavoin, mutta arkkityyppisellä tasolla kokoelma on kuvaus elämän kaaresta.

Kun mitään ei enää tarvita

Parkon kirja on dynaaminen, oikukas, tummissa sävyissään rikas kokoelma, jonka runoihin mahtuu lohdullisia kuvia vähän. Oman maailmansa se esittää vakuuttavasti ja vie sen viimeisten runojen myötä komeaan päätökseen.

Sanalla selitetään maailma, otetaan se haltuun. Kun kaikki on sanottu – sileäksi puhuttu, mitään ei jää. Kirjan päätösrunona on hienovireinen kuoleman kuva, ajatus tyhjyyden tilasta, jossa kaiken elämän kaipuu on kadonnut. Maailma, joka on sanasta syntynyt ja kaiken sisällään pitänyt, saa jäädä: En tarvitse enää vasaraa, kelloa, / kattilaa, housuja, junaa, en huonoa enkä / hyvää kirjallisuutta, rahaa, / osakkeita, lihaa, hampaita, vettä, / tupakkaa, / mitään mihin tarvitaan pyörää, / en tasaista tai kaltevaa lautaa, / en mitään mikä kelluu meressä tai joessa, / puolisoa, lapsia, / taloa, multaa, ilmaa, ääntä enkä elämää, / sanoja.