Hätä on tarpeen: kulttuuripessimismin nousu 1965–2015

Tommi Uschanovin kirjoista, kolumneista ja artikkeleista huokuu läpi valtava määrä taustatutkimusta ja -tietoa, jonka kirjailija tuo tekstissä esiin ihailtavan vaivattomasti ja osuvasti. Uschanovin uusin teos Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 jatkaa äärimmäisen hyvin kirjoitettujen ja kiinnostavien teosten sarjaa, jonka muodostavat Uschanovin aiemmin julkaistut Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos, 2008), Suuri kaalihuijaus: kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos, 2010) ja Miksi Suomi on Suomi (Teos, 2012).

Kulttuuripessimismillä Uschanov tarkoittaa tulevaisuuteen kohdistuvia huonoja odotuksia.

Kuten muutkin Uschanovin teokset, Hätä on tarpeen on taustatutkimuksessaan tinkimätön teos, joka liikkuu yhtä aikaa tietokirjallisuuden, yhteiskuntatutkimuksen, filosofian ja esseistiikan välillä. Teoksen aiheena on kulttuuripessimismin nousu länsimaissa: Uschanovin tarkoituksena on selvittää, mitkä asiat ja ilmiöt ovat vaikuttaneet länsimaisen kulttuuri-ilmapiiriin muuttumiseen pessimistisemmäksi viimeisen 50 vuoden aikana. Miten nykyinen kulttuuripessimismi on kehittynyt ja kuinka se ilmenee länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa? Onko kulttuuripessimismille aihetta – onko hätä tarpeen?

Tunne kulttuuripessimismi ympärilläsi

Uschanov perustelee laajalta ja kunnianhimoiselta kuulostavan teoksensa aiheen hyvin heti alussa. Kirjailijan tarkoituksena on tutkia, ”millaisten asioiden tutkiminen vei ihmisiä 50 vuotta sitten optimismiin (silloin kuin vei), ja millaisten asioiden korostaminen taas vie heitä nykyään pessimismiin”. Kirjailija ei väitä, että vuonna 1965 kaikki olivat optimistisia ja vuonna 2015 pessimistisiä tai että vuonna 1965 oli aihetta optimismille, kun taas vuonna 2015 on syytäkin olla synkkä ja iloton. Sen sijaan Uschanov haluaa selvittää, minkälainen oli optimismin tendenssi, joka yhteiskunnallis-kulttuurisessa keskustelussa näkyi vuonna 1965 mutta jota nykyään ei vastaavassa keskustelussa enää näy.

Kulttuuripessimismillä Uschanov tarkoittaa kulttuuria koskevaa pessimismiä, tulevaisuuteen kohdistuvia huonoja odotuksia. Tutkiessa kulttuurioptimismin muutosta pessimismiin kyseessä ei ole yksittäisten ihmisten elämänasenteiden muutos vaan laajemman maantieteellisen tai kulttuurisen joukon – kotimaan, maanosan, länsimaiden – kulttuuristen ja yhteiskunnallisten asenteiden muutos.

Ainoastaan Kiinassa yli puolet ihmisistä luottaa nuorten parempaan tulevaisuuteen

Katsaus mielipidetutkimusten tuloksiin näyttää tukevan Uschanovin teesiä kulttuuripessimismin olemassaolosta. Toukokuun 2015 eurobarometrin mukaan 94 % suomalaisista sanoi olevansa hyvin tyytyväinen tai melko tyytyväinen omaan elämäänsä, mutta vain 44 % suomalaisista oli sitä mieltä, että Suomi on menossa hyvään suuntaan. Ipsos MORI:n julkaisemassa kyselyssä ainoastaan Kiinassa yli puolet vastaajista luotti nuorten parempaan tulevaisuuteen. Vastaavat luvut Yhdysvalloissa, Belgiassa ja Saksassa olivat 19 %, 13 % ja 24 %.

Kun kaikki oli vielä hyvin

Usein aiheeseensa pitkään perehtyneet kirjoittajat kriitikoista tutkijoihin ja tietokirjailijoihin kirjoittavat syvältä oman paradigmansa sisältä ikään kuin kirjoja lukisivat vain ne, joita aiheet jo valmiiksi kiinnostavat. Uschanovin asiaproosa, jossa yhdistyvät huumori, äly ja uskomaton määrä tietoa, ei tee samaa. Teoksen kaksi ensimmäistä lukua ovat tarkkanäköistä havainnointia, joiden pohjalta piirretään kuva länsimaista 1960-luvun puolessa välissä ja 1960-luvun puolen välin jälkeen, samalla tutkien ajanjaksoina tapahtuneita kulttuurisia murroksia.

Uschanov käy läpi niin taiteen, politiikan, yhteiskuntatutkimuksen kuin talouden kehitystä ja toteaa, että syitä kulttuurioptimismille vuonna 1965 oli monia. Toisen maailmansodan loppu oli vielä tuoreessa muistissa, Euroopassa vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Rauha itsessään oli valtava optimismin aihe.

Lisäksi 1960-luvun puolessa välissä länsimaiden modernisaatio ja kehitys oli käsin kosketeltavaa: Niin juokseva vesi kuin väritelevisio vaikuttivat osaltaan optimistiseen ilmapiiriin ja loivat luottamusta kehitysuskoon. Vatikaanin kirkolliskokous 1962–1965 päivitti katolisen kirkon kantoja nykyaikaisemmiksi tavalla, joka 1960-luvulla oli valtava käänne. Poliitikot puhuivat kauneuden puolesta. Beatles sai tytöt kirkumaan.

Talouskasvu katkesi 1970-luvun öljykriisiin ja ensimmäiset epämiellyttävät merkit ympäristötuhosta nousivat.

Merkittävä 1960-luvun puoltaväliä leimaava optimistinen piirre oli haasteiden ja kriisien mieltäminen hetkellisiksi, rationaalisuudella ja analyyttisyydellä ratkaistaviksi. Uschanov käyttää esimerkkinä John F. Kennedyn murhaa vuonna 1963: Tunnin kuluttua presidentin ampumisesta kaksi psykologia alkoi tehdä ensimmäistä haastattelututkimusta ihmisten reaktioista tapahtumaan. Viikonlopun aikana muodostettiin yhteiskuntatieteilijöiden työryhmä, joka suunnitteli koko maan kattavan haastattelututkimuksen, ja viikon kuluttua melkein kaikki haastattelut oli toteutettu.

Välinpitämättömyyden, apatian ja kaaoksen yö

Muutos kohti pessimismiä alkoi 1960-luvun puolivälin jälkeen ja jatkui 1970-luvulle. 1940-luvulla alkanut talouskasvu katkesi öljykriisiin ja ensimmäiset epämiellyttävät merkit ympäristötuhosta nousivat. Kiinnostava esimerkki julkisen keskustelun pessimistisyydestä oli overload-teoria, joka esitti, että toisen maailmansodan jälkeen valtiolle oli annettu liikaa tehtäviä hoidettavaksi. Valtio ei siksi kyennyt enää suoriutumaan kaikesta hoidettavastaan ja kansalaisten odotusten noustessa tämä aiheutti ”kyltymättömien, epärealististen odotusten ja niiden kohtaamien katkerien pettymysten kierteen”.

Yhteiskuntatieteilijöiltä overload-teoria kohtasi musertavaa kritiikkiä. Suomessa Matti Wiberg arvioi ”hallitsemattomuuden” (overload-teorian keskeinen käsite, joka kuvaa jonkin hallinnan mahdottomuutta) olevan käsitteellinen mahdottomuus. Koko ajan oli keskusteltu asiasta, jota ei ollut olemassa. Kuten Uschanov sanoo: ”[ilmiön olemattomuuden] oli peittänyt näkyvistä seikka, että väitetystä kriisistä olivat keskustelleet ensisijaisesti sellaiset ihmiset, jotka itse uskoivat kriisin olemassaoloon.” Ajan mielipidemittaukset eivät myöskään tukeneet keskustelua kansalaisten tyytymättömyydestä.

Tunne faktat, rakasta totuutta

Jo johdannossa Uschanov nostaa lyhyesti esiin teeman, jota käsittelee usein suoraan tai epäsuorasti teksteissään: oikean tiedon tärkeyden yhteiskunnalliselle toiminnalle. Hätä on tarpeen on tietokirjallisuutta mutta se tuntuu myös, kuten Uschanovin muutkin tekstit, yhteiskuntafilosofiselta itsereflektiolta, jonka tarkoitus on tutkia ja diagnosoida yhteiskuntaa ja sen omakuvaa sisältä käsin. Uschanov kirjoittaa asiaproosaa murtaakseen kulttuurifilosofisia virhepäätelmiä, samalla tuoden esiin tosiasioiden historiallisen ja kulttuurifilosofisen merkityksen.

Uschanov ei ainoastaan luettele faktoja vaan rakentaa niistä merkityksekkään kokonaisuuden.

Siksi, vaikka Hätä on tarpeen on katsaus länsimaiden historiaan ja kulttuuripessimismin nousuun viimeisen 50 vuoden ajalta, on se ennen kaikkea tietoon perustuva kuva yhteiskunnasta ja sen toimintamekanismeista aina yhteiskunnallisista uskomuksista talouspolitiikkaan ja pop-kulttuuriin. Lukijan kohtaavan valtavan tietovyöryn sitoo yhteen pohdinta menneiden ja nykyisten yhteiskunnallisten instituutioiden ja ilmiöiden vaikutuksista ja merkityksistä. Uschanov ei ainoastaan luettele faktoja vaan rakentaa niistä merkityksekkään kokonaisuuden, joka peilaa niin mennyttä kuin nykyistä yhteiskuntaa jatkuvasti hieman eri kulmasta.

Eräänlaisena yhdistävänä tekstinä tuntuu toimivan myös teoksen kolmas luku, joka pohjautuu Uschanovin Long Play -artikkeliin ”Tämä on Amerikka”. Vaikka yhtäältä tekstin suhde muuhun teokseen tuntuu jäävän hieman avoimeksi, voi sen toisaalta nähdä sekä jonkinlaisena tapausesimerkkinä kulttuuripessimismin noususta ja toisaalta oikeutettuna länsimaisen kulttuurin analyysinä Yhdysvaltojen kulttuurisen vaikutusvallan vuoksi. Tarkastelemalla Yhdysvaltojen historiallista kehitystä 1960-luvulta nykypäivään Uschanov taustoittaa erinomaisesti kehityskulkuja, jotka ovat vaikuttaneet kulttuurisiin murroksiin ja kulttuuripessimismin nousuun niin Yhdysvalloissa kuin muualla länsimaissa.

Simpanssit eivät katso iltauutisia

Faktatiedon merkitystä suoraan tai epäsuorasti korostaessaan Uschanov muistuttaa ruotsalaista toimittajaa Hans Roslingia. Vuonna 2014 pitämässään TED-luennossa Hans esittelee yhdessä poikansa Ola Roslingin kanssa yhteiskunnallista tietämättömyyttä samaan tapaan kuin Uschanov useissa esimerkeistään. Rosling aloittaa puheen kolmella kysymyksellä, jotka koskevat luonnonkatastrofeissa kuolevien ihmisten määrää, naisten keskimääräistä kouluttautumisaikaa ja äärimmäisen köyhyyden kehitystä vuodesta 1990. Yleisön vastausten vertailukohtana ovat yhdysvaltalaiset vastaajat, ruotsalaiset vastaajat ja simpanssit.

Simpanssien vastausprosentti oikean vastauksen kohdalla on joka kerta suurempi kuin samaan kysymykseen vastaavien ihmisten. Vain 12 % ruotsalaisista vastaajista – verrattuna 33 % simpansseista – vastasi, että luonnonkatastrofien uhrien määrä on laskenut alle puoleen viimeisen sadan vuoden aikana. Vain 5 % yhdysvaltalaisista vastaajista vastasi oikein, että vuodesta 1990 äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on lähestulkoon puolittunut. Yleisöstä oikein vastasi 32 % ja simpansseista 33 %.

Uschanov viittaa teoksessaan hyvin samantyyppiseen kyselyyn. Ulkoministeriön vuosina 2014–2015 teettämässä kyselyssä 76 % suomalaisista uskoi, että enemmän ihmisiä elää äärimmäisessä köyhyydessä nyt kuin vuonna 1990. Yliopistotutkinnon suorittaneista samaa mieltä oli 54 %.

Esityksessään Roslingit eivät käytä suoraan sanaa kulttuuripessimismi mutta osoittavat, että pessimistisimmän vastausvaihtoehdon valitseminen on ihmisillä yleinen tendenssi. Tiedetään, että maailmassa on alueita, joissa yhä eletään äärimmäisessä köyhyydessä, mutta kokonaisuus ja enemmistö unohtuvat täysin. Psykologinen bias on liian iso: pientä vähemmistöä koskevat faktat yleistetään koskemaan koko maailmaa ja sen kulttuurista kehitystä, vaikka todellisuudessa maailma kehittyy monessa suhteessa koko ajan parempaan suuntaan. Hans Roslingin mukaan inhimillinen bias on kuitenkin ymmärrettävä – eiväthän simpanssit katso iltauutisia.

Aina kun puhutaan ”totuudesta meidän ajassamme”, on kyseinen totuus haitallista tai jollain tapaa ikävää.

Kulttuuripessimismin ja väärien uskomusten välillä on myös Uschanovin näkökulmasta kiinteä yhteys. Kulttuuripessimismi johtaa vääriin uskomuksiin ja väärät uskomukset lisäävät kulttuuripessimismin määrää. Uschanov huomauttaa osuvasti, että aina, kun puhutaan jostain, joka on ”totuus meidän ajastamme”, on kyseinen totuus haitallista tai jollain tapaa ikävää. Totuus meidän ajastamme ei koskaan ole, että lääketieteelliset hoidot ovat mullistuneet viimeisen 40 vuoden aikana tai että lapsikuolleisuus on sadassa vuodessa supistunut yhteen viideskymmenesosaan.

Maailmassa on moni asia huonosti ja osittain pessimismi on täysin oikeutettua. Jo pelkästään ilmastonmuutoksesta hengissä selviäminen vaikuttaa haasteelta. Usein edistystä ei kuitenkaan huomata joko siksi, että se on tullut eri muodossa kuin oletimme sen tulevan tai siksi, että hyvinvoinnin – ja samalla pessimismin – kipukynnys nousee. Entä jos lapsikuolleisuus nousisi yhdessä yössä sadan vuoden takaiselle tasolle, jolloin 16,4 % suomalaisista kuoli alle kaksivuotiaana ja 26,5 % alle 18-vuotiaana? Kuten Uschanov huomauttaa, ettei näin tapahdu on äärimmäisen positiivinen asia mutta jää samalla täysin huomiotta.

Kaikki meni

Yhtäältä kulttuuripessimismi ilmenee haikailuna menneeseen. Kokemus, usein juuri oma tai jollain tapaa läheiseltä tuntuva menneisyys, ovat todisteita puhtaammasta ja paremmasta ajasta, johon ei kuitenkaan enää ole paluuta. Halutaan palata iloiselle 60-luvulle mutta unohdetaan kokonaan kehitys, joka 50 vuoden aikana on tapahtunut.

Toisaalta kulttuuripessimismi on retoriikkaa ja vääriin uskomuksiin liittyviä liioiteltuja puhetapoja. Oma osansa on deklinismi, jota lietsovat niin media kuin poliitikot ja Hommaforum. Pessimismiä ylläpidetään ja levitetään koska se on hyödyllistä omien tavoitteiden edistämisen kannalta, olivat ne poliittisia tai yhteiskunnallisia tai liiketaloudellisia. ”KAIKKI MENI”, julistaa Iltalehden Musta päivä -liite 8.2.2012. Edellisenä päivänä oli ilmeisesti julkistettu kuntauudistus, Nokia ilmoitti yt-neuvottelujen tuloksen ja Puolustusvoimien resursseja päätettiin vähentää. Kulttuuripessimismiä ylläpitää myös pettymisen ilo: kansa seuraa mediaa ja raivostuu, koska nauttii siitä.

Kuten Uschanov johdannossa sanoo, kulttuuripessimismi vaikuttaa ilmiöltä, joka saattaa vaikeuttaa omien syidensä poistamista. Kulttuuripessimismi ja -optimismi voivat sekä aktivoida että passivoida. Taustalla häämöttää yhteiskuntafilosofinen kysymys ihmiskunnan kyvyistä vaikuttaa historiansa suuntaan. Voimmeko vaikuttaa tulevaisuuteemme, vai täytyykö meidän tyytyä rooliimme hallitsemattomien tapahtumaketjujen satunnaisena uhrina? Onko kysymys näin yksinkertainen?   Vaikka emme voisi vaikuttaa tulevaisuuteemme, onko meillä silti vastuu yrittää?

Entä jos et sittenkään tipahda? 

”Liiallinen pessimismi on eräänlaista suhteellisuudentajuttomuutta, aivan kuten liiallinen optimismikin. Kun tekee pessimismiä tukevia retorisia siirtoja, on helppo ajautua liioitteluun ja absolutisointiin. Kun esimerkiksi Jouko Turkka kirjoittaa, että ’aina roiskuu veri jonkun kurkusta ennen kuin kynttilät sytytetään’, tekee mieli huomauttaa, että ei aina; joskus kyllä, ehkä useinkin, mutta ei silti läheskään aina.”

Kokonaisuutena Uschanovin teos on hieman hajanainen mutta onnistuu tavoitteessaan. Hätä on tarpeen on kiinnostava yhteiskunnallinen analyysi, joka tutkii länsimaista historiaa ja kulttuurista muutosta vuodesta 1965 vuoteen 2015. Uschanov onnistuu poimimaan käsittelemistään ajanjaksoista ”kärpäsiä”, tahattomasti senhetkisestä yhteiskunnasta paljon paljastavia yksityiskohtia, ja luomaan niistä kokonaisuuden, joka tallentaa niin kulttuuripessimismin suuret kehityslinjat kuin yksityiskohtaisia kuvauksia menneistä henkilöistä ja tapahtumista.

Kulttuuripessimismi on kykenemättömyyttä nähdä tapoja, joilla maailma kehittyy jatkuvasti parempaan suuntaan.

Entä kulttuuripessimismi – mikä on kirjailijan johtopäätös? Lopulta Uschanov piirtää kulttuuripessimismistä kollaasimaisen kuvan ilmiönä, jota selittävät niin konkreettiset yhteiskunnalliset muutokset taloudessa, taiteessa ja politiikassa kuin yksilöiden ja yhteisöjen inhimilliset psykologiset mekanismit ja senhetkinen tietopohja. Kulttuuripessimismi on sekä pelkoa huonosta tulevaisuudesta että kykenemättömyyttä nähdä tapoja, joilla maailma kehittyy jatkuvasti parempaan suuntaan.

Toisaalta kulttuuripessimismi on Nietzschen kuvaamaa deklinismiä ja retoriikkaa: ”Hätä on tarpeen! Siitä poliitikkojen melu, siitä kaikkien mahdollisten luokkien monet väärät keksityt liioitellut ”hätätilat” sekä sokea alttius niiden tosiksi uskomiselle […] heidän mielikuvituksensa muovaa [onnettomuutta] jo ennakolta kaikella innolla hirviöksi voidakseen sitten taistella hirviötä vastaan.” Media, poliitikot, ruohonjuuritason liikkeet ja yksilöt ylläpitävät kriisiä tehdäkseen itsensä merkityksekkäiksi. Kriisi myy ja vaikuttaa suotuisasti ympäröivien ihmisryhmien toimintaan.

Oli kulttuuripessimismi laskelmoitua tai tahatonta, se ei ole pelkästään yksilöiden tai ryhmien huono luonteenpiirre vaan tendenssi, joka läpäisee nykyisen kulttuuri-ilmapiirin monella tapaa. Osittain länsimainen kulttuuripessimismi on oikeutettua; pohjimmiltaan se on melko inhimillistä näköalattomuutta tulevaisuuden suhteen ja suhteettomuutta oman tai yhteisön toiminnan mittakaavaa ja vaikutusta paikantaessa.

Kulttuuripessimismin ei tarvitse tarkoittaa kyynistä luovuttamista. Uschanovia mukaillen, olisi hämmästyttävää, jos kulttuuripessimististä näköalattomuutta ja suhteettomuutta ei esiintyisi lainkaan. Kirjailija osoittaa, että kulttuuripessimismi on kuitenkin myös valinta, oli sille paikannettavissa yhteiskunnallisia korrelaatioita ja syy-seuraussuhteita tai ei.

Kulttuuripessimismille voi olla aihetta, mutta tipahtaa voi milloin hyvänsä, nuolaisi tai jätti nuolaisematta. Kuten Frank P. Ramsay kirjan loppusitaatissa kirjoittaa: ”Ennen pitkää maailma kylmenee ja kaikki kuolee; mutta siihen on vielä pitkä aika, ja sen nykyinen arvo diskonttokorolla on lähellä nollaa. Eikä se vähennä nykyhetken arvoa, että tulevaisuudessa on tyhjää.”