Sininen tango. Esseitä populaarikulttuurista ja historiasta

Sininen tango käsittelee Tommi Uschanovin mielenkiinnon kohteita: historiaa, musiikkia ja kaikkea muuta. Toisin kuin aiemmat teokset, Uschanovin viides teos ei keskity yhden ilmiön tai kysymyksen tutkimiseen, vaikka monet esseistä tarkastelevat jollain tapaa historian, menneisyyden ja nykyhetken välisiä suhteita. Otsikoiden mukaan esseekokoelman ensimmäinen osa käsittelee historiaa, toinen enimmäkseen musiikkia ja kolmas on kirjoitettu ”enimmäkseen muusta” niin, että aiempien osien teemat toistuvat, mutta aiheet vaihtelevat Erkki Kurenniemen tuotannosta Juhani Mustoseen ja Uschanovin autohulluuteen.

Uschanov tarkastelee ajattelutapojen ja historiakäsitysten keinotekoisuutta.

Halu tietää on läsnä kaikissa Uschanovin teksteissä kolumneista esseekokoelmiin. Eri asioiden kehitysvaiheet ovat Uschanoville tiedollisten päämäärien lisäksi välineitä, joilla hän pääsee käsiksi laajemmin siihen, miten asiat olivat ja miten ne ovat kehittyneet sellaisiksi, kuin ovat nyt. Teksteissään Uschanov tarkastelee nykyisten ajatusjärjestelmien ja historiakäsitysten keinotekoisuutta, samalla oikoen ja paikaten niitä.

Usein ajatusjärjestelmien tarkasteleminen johtaa Uschanovin tarkastelemaan sitä, mitä ei tiedetä, sekä sitä, miksi ja miten ihmiset ajattelevat tietävänsä sen, mitä eivät oikeasti tiedä. Paria poikkeusta lukuun ottamatta Sinisen tangon esseiden taustalla ei niinkään ole kysymys tavoista, joilla menneisyyttä muistetaan tai ymmärretään oikein tai väärin, vaan abstraktimpi kysymys siitä, miten nykyhetken tieto menneisyydestä tai historiasta ylipäänsä liittyy menneisyyteen tai historiaan.

Nykyhetki ja kokemus menneisyydestä

”Miksi nykyisyyden ja historian välillä tuntuu joskus olevan ylitsepääsemätön kuilu, mutta joskus ei?” kirjan takakansi kysyy. Kokoelman ensimmäisessä esseessä ”Kuinka tavoittaa menneisyys?” Uschanov käsittelee tilanteita, jossa kokemus menneisyydestä ja nykyhetkestä limittyvät. Hän kirjoittaa hetkistä, jolloin valokuvia tai Urho Kekkosen tai Mauno Koiviston ruumissaattoa katsellessa tajutaan yhtäkkiä, että menneisyys on todella edeltänyt nykyhetkeä, jättäen jälkeensä jotain: valokuvia, muistoja, teitä, hautoja ja hautalöytöjä. Samalla menneisyys on aina jo mennyttä, vaikka kävelisikin samaa katua kohdasta, jossa sekä Kekkosen että Koiviston ruumiit ovat joskus olleet.

Yhtä hyvin valokuvien, television tai takanreunalla nököttävien asioiden tarkastelusta syntyneessä kokemuksessa aika nytkähtää raiteiltaan, ja nykyhetki tavoittaa menneisyyden.

”Kuinka tavoittaa menneisyys?” esittää otsikossaan kysymyksen, johon jokainen kokoelman esseistä ottaa omalla tavallaan kantaa. Teoksen kaksi seuraavaa osaa käsittelevät Uschanovin yksittäisiä mielenkiinnon kohteita, mutta näkökulma niihinkin on arkeologinen. Kirjailija tutkii merkityksiä, joita esseiden aiheet ovat saaneet ja saavat nykyään, joko yleisessä keskustelussa tai hänessä itsessään. Kaikkien esseiden taustalle voi lukea kysymyksen tiedon merkityksestä menneisyyden tavoittamiselle, vaikkei suurin osa tähdänne siihen vastaamiseen.

Näin nämä asiat muistetaan

”Ja miksi kuilun ylitsepääsemättömyys taas tuntuu joskus ongelmalliselta, mutta joskus ei?” takakansi jatkaa. ”Enimmäkseen musiikista” osoittaa, kuinka historiantuntemuksen laiminlyönti on yksi tavoista, joilla myös taide luo eroa nykyhetken ja menneisyyden välille. Teksti ”Populaarimusiikki ja historia” alkaa toimittaja Oskari Onnisen kirjoittamasta kolumnista, jossa hän kirjoittaa Beatlesista ja yhtyeen julkaisuhistoriasta. Essee laajenee käsittelemään tapoja, joilla esimerkiksi populaarimusiikin historia hävitetään kuuntelemalla, levittämällä ja säilyttämällä musiikkia niin, että ikään kuin vahingossa vain tietyt asiat muistetaan.

Populaarimusiikin historian hävittäminen vaikuttaa siihen, mitä populaarimusiikki on.

Hukkaamalla popmusiikin menneisyys sille luodaan uusi, epäluotettava historia, jolloin ei välttämättä enää tiedetä, mitä kuunnellaan ja mitä ei. Vaikka Uschanov pysyy tekstissä tiedollisella tasolla, syvenee teesi myös alemmalle tasolle: populaarimusiikin historian hävittäminen vaikuttaa siihen, mitä populaarimusiikki on ja mitä se ei ole. Beatles, jota Oskari Onninen kuuntelee puutteellisin taustatiedoin, on eri Beatles kuin se, jonka julkaisuhistorian Tommi Uschanov tietää.

Tekniikan ja instituutioiden maailmasta

Kolmannen osan esseiden aiheisiin kuuluvat esimerkiksi Juhani Mustosen ja Erkki Kurenniemen tuotannot sekä Tekniikan maailma. ”Tekniikan maailmaa lukiessa” alkaa muistiinpanomaisena katsauksena Uschanovin autohulluuteen ja Tekniikan maailmaan, ja laajenee esitykseksi siitä, mitä tekniikasta pelkkänä tekniikkana ja tavarana kiinnostunut humanistinen sivistys voi olla.

Essee ”Näin nämä asiat koetaan” käsittelee mustan amerikkalaislääkäri Charles Drewn vuoden 1950 kuolemaa ja sitä ympäröiviä virhekäsityksiä. Teksti nousee erinomaiseksi analyysiksi tavoista, joilla yksilö ja yksilön uskomukset vuorovaikuttavat yhteiskunnallisten instituutioiden ja faktojen kanssa. Jim Crow -lakien seurauksia eritellessään essee asettaa rasismin ja rasististen instituutioiden yksilötason vaikutukset myös laajempaan kontekstiin, tutkien niitä esimerkiksi suhteessa populistiseen tosiasioiden vähättelyyn.

Artikuloituja tuntemuksia

Sinisen tangon tekstejä sitoo löyhään taustakysymysten vyyhtiin lähinnä tapa, jolla esseisti lähestyy aiheitaan. Paitsi esseessä ”Näin nämä asiat koetaan”, teos ei yllä samanlaiseen konkreettisesta abstraktiin kulkevaan yhteiskuntafilosofiseen kulttuurianalyysiin kuin aiempi Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015. Toisaalta sen tavoitteet ovat erilaiset.

Uschanov on ilman muuta yksi parhaista kotimaisista esseisteistä ja kirjoittajista tällä hetkellä. Tekstit ovat poikkeuksetta erinomaisesti tutkittu, taustoitettu, kirjoitettu ja toimitettu. Sinisessä tangossa aiheiden hajanaisuus johtaa kuitenkin siihen, että sekä esseistin että lukijan täytyy tehdä töitä tekstien vaikuttavuuden eteen. Kiinnostus jokaiseen tekstiin täytyy taustoittaa ja perustella erikseen, ja tiedon määrän ihailtavuudesta huolimatta osa teksteistä uhkaa jäädä etäiseksi.

Uschanov on ilman muuta yksi parhaista kotimaisista esseisteistä.

Parhaimmillaan Uschanov kirjoittaa lukijansa sisään sekä tarkastelemansa asian historiaan että siihen liittyviin kertomuksiin, mutta välillä lukija jää skeptiseksi. Toisaalta silloin essee onnistuu yhdessä perustehtävistään eli herättää kysymyksen: olisiko aiheesta voinut sanoa muutakin?

”Entä mikä on kulttuurin ja taiteen rooli tuntemusten artikuloimisessa?”, lopettaa takakansi. Osittain Sininen tango on kiinnostava juuri siksi, että sitä voi tarkastella kuten kirjailija itse tarkastelee kirjoittamiaan aiheita, yhtenä aikakautena artikuloituina käsityksinä senhetkisen kulttuurin kehityksestä ja merkityksistä. Silloin teos vastaa esittämiinsä kysymyksiin jossain määrin jo sillä, että kysyy ne. Lukijan tehtäväksi jää haluta tietää lisää.