Feministejä, kommunisteja, psykoanalyytikoita, sokerista kieltäytyjä ja maailmanmatkaajia. Muun muassa tällaisia naisia esittelevät Torsti Lehtisen Sofian sisaret ja Maria Petterssonin Historian jännät naiset.

 

Torsti Lehtisen Sofian sisaret (2020) kertoo länsimaiseen filosofiaan viimeisen noin kahdentuhannen vuoden aikana vaikuttaneista naisfilosofeista. Sofian sisaret ja Maria Petterssonin pari vuotta sitten suosioon noussut Historian jännät naiset (2018) ovat rakenteeltaan samanlaisia, mutta niissä keskitytään varsin erilaisiin naisiin. Jonon jatkoksi, ja lähemmäs Lehtisen kirjaa, asettuu Rebecca Buxtonin ja Lisa Whitingin toimittama Filosofian kuningattaret (2020, The Philosopher Queens, suom. Tapani Kilpeläinen).

Kummassakin kirjassa esitellään naiset yksi kerrallaan, mutta siinä missä Lehtinen keskittyy tarkasti filosofeihin, Petterssonin valikoima on laajempi: jännäksi naiseksi pääsee, jos on historiallinen henkilö, nainen ja jännä. Jännyyttä on erilaista, joku voi olla jännä johtamalla vallankumouksellisia Ranskassa, kuten Anne-Josèphe Théroigne de Méricourt, joku toinen taas keräämällä ja tutkimalla fossiileja Mary Anningin tapaan.

Historian jännien naisten suurin heikkous on lukujen lyhyys: osa niistä on alle kolme sivua pitkiä, eikä pidemmissäkään luvuissa päästä juuri alkua pidemmälle. Kompaktiuutta voi pitää myös vahvuutena, ehkä tällä tavalla tietokirjoja tai ylipäätään lukemista vierastavat voivat löytää kirjan ja innostua siitä. Lyhyinä pidetyt tarinat muistuttavat myös projektin alkuperästä, sillä alun perin Pettersson kirjoitti tarinoita sosiaaliseen mediaan, missä pitkiksi venyvien tekstien jakaminen ei välttämättä olisi käynyt kovin ketterästi.

Petterssonin jännät naiset eivät tule samalla tavalla tutuiksi kuin Mia Kankimäen yönaiset. Tietokirjassaan Naiset joita ajattelen öisin (2018) Kankimäki kertoo naisista, joita hän ajattelee öisin: naiset ovat jääneet kiehtovien tai kummallisten tarinoidensa takia Kankimäelle mieleen, ja kirjassa hän kertoo yönaisten tarinat sekä omasta suhteestaan heihin. Petterssonin ja Kankimäen kirjojen taustalla on samanlainen henkilökohtainen kiinnostus historiallisiin naisiin, joiden elämät ovat jollain tavalla poikenneet aikansa normista. Kirjailijoiden lähestymistavat ovat hyvin erilaisia, ja kirjat vastaavat siksi erilaisten ihmisten tarpeisiin: Kankimäen kirja on sulava, osittain autofiktiivinen kokonaisuus, Petterssonin kirja muistuttaa viime aikoina julkaistuja ”viiden minuutin satukirjoja”, joiden lyhyet tarinat sopivat kiireisimpienkin vanhempien aikatauluihin.

Petterssonin kirjoitustyylistä huomaa, että hän on taustaltaan toimittaja: kieli on selkeää ja tapahtumat kuvataan johdonmukaisesti. Tämä näkyy esimerkiksi Ruandan kansanmurhan aikana yli sata ihmisitä pelastaneen Zura Karuhimbintoimintaa kuvaavassa katkelmassa.

Seitsemänkymppinen Karuhimbi seurasi kauhistuneena silmitöntä murhaamista ja päätti toimia. Hän alkoi piilottaa ihmisiä pieneen, kaksihuoneiseen taloonsa. Hän kaivoi pellolle kuopan, jonne vainotut piiloutuivat ja jonka Karuhimbi peitti oksilla ja lehdillä. Hänen makuuhuoneessaan ja salaisessa välikatossa saattoi piileskellä yhtä aikaa 40 ihmistä. (s. 251.)

Yhdistävät ja erottavat anekdootit

Historian jännät naiset ja Sofian sisaret esittelevät enimmäkseen eri naisia, mutta matemaatikkona ja filosofina tunnettu Hypatia löytyy molemmista kirjoista. Hypatia syntyi Rooman valtakuntaan kuuluvassa Aleksandriassa 300-luvun puolivälin paikkeilla. Hän opiskeli ensin isänsä johdolla, sittemmin Ateenassa, missä hän tutustui uusplatonilaiseen filosofiaan. Lehtisen mukaan ”[u]usplatonismissa Platonin ja Aristoteleen ajatteluperinteet liittyvät stoalaisiin, itämaisiin ja juutalaiskristillisiin aineksiin” (s. 43). Muutettuaan takaisin Aleksandriaan Hypatia alkoi luennoida julkisesti filosofiasta, mikä ei ollut ajan naisille yleinen uravalinta. Filosofian lisäksi Hypatia vaikutti myös matematiikan ja astronomian alalla.

Sekä Lehtinen että Pettersson kertovat alun perin filosofi Damaskiokselta peräisin olevan tarinan kosijasta, jonka rakkaussuhteita välttelevä Hypatia torjui. Kosija oli yksi hänen oppilaistaan, ja Hypatia sai hänet luopumaan kosioaikeistaan esittelemällä hänelle käytetyt kuukautissuojansa, jotta mies ymmärtäisi lihallisen rakkauden rumuuden.

Tarina on sen verran vetävä, ettei ole ihmekään, että se on päässyt molempiin kirjoihin. Historian jännissä naisissa tällaisia iskeviä yksikohtia on useissa tarinoissa ja niille on varattu verrattain paljon tilaa lyhyissä luvuissa, mikä tekee kirjasta kevyen ja nopealukuisen. Sofian sisarissa anekdootteja käytetään ennemminkin mausteena: niiden avulla tuodaan esiin naisten persoonallisuuksia ja yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä kävisi ilmi pelkästään heidän töitään esittelemällä.

Aikalaisten ymmärtämättömyyden varjossa

Toisaalta kirjassa esiin nostettujen naisten tarinat kertovat myös siitä, miten aikalaiset tai tutkijat ovat suhtautuneet kirjan naisfilosofeihin. Lehtinen kuvaa naisten saamaa kohtelua esimerkiksi kertomalla Martha Nussbaumille tulleesta onnitteluviestistä hänen saatuaan Harvardin yliopiston Junior Fellowship -apurahan ensimmäisenä naisena. Viestissä ”eräs arvostettu klassisen filologian professori onnitteli häntä ja kirjoitti, että naispuolinen fellow ei ole kielellisesti kaunis arvonimi, ja siksi pitäisi mieluummin käyttää nimitystä hetaira, koska antiikin Keikassa [sic] filosofisiin symposioneihin osallistuivat ainoina naisina sivistyneet kurtisaanit” (s. 254).

Sofian sisariin sisällytetty Mary Wollstonecraft (1759–1797) eli valitettavan lyhyen elämän, mutta ehti sen aikana ottaa kiivaasti kantaa erityisesti naisten asemaa koskeviin kysymyksiin. Hän vastusti avioliittoa, sillä koki sen orjuuttavan vaimon miehensä alaisuuteen. Wollstonecraft korosti koulutuksen tärkeyttä naisille ajalleen ennenkuulumattomalla perusteella, jonka mukaan naiset näyttivät miehiä lahjattomammilta vain siksi, ettei heille annettu samanlaisia mahdollisuuksia kouluttautua.

Varsin värikkään elämän eläneen Wollstonecraftin maineen tosin pilasivat täysin hänen aviomiehensä postuumisti julkaisemat muistelmat. Wollstonecraft herättää samanlaisia tunteita kuin uskon yönaisten herättävän Mia Kankimäessä: päähän jäävät pyörimään sekä yksityiskohdat Wollstonecraftin hurjasta elämästä, että hänen aikaansa edellä olleet ajatukset tasa-arvosta ja naisen asemasta.

Asiantuntijalta aloittelijoille

Lehtisen tekstiä lukiessa huomaa, että sen on kirjoittanut alan asiantuntija. Jokaisen filosofin pääteosten sisältö kuvataan, heidän saamansa vaikutteet ja edustamansa suuntaukset esitellään.  Teksti on kuitenkin filosofiauntuvikolle ymmärrettävää.

Lehtinen kompastuukin eniten kohtiin, joissa hän tavoittelee kepeämpää, kenties humoristista sävyä. Esimerkiksi Platonin Pidot-dialogissa esitettyä näytelmäkirjailija Aristofaneen puheenvuoroa kuvatessaan Lehtinen innostuu spekuloimaan, miltä näyttäisi, jos ravintolakävijät baari-illan päätteeksi etsisivätkin itselleen kaksi kumppania yhden kanssa pariutumisen sijaan. Polyamoriaan, avoimiin suhteisiin ja muutenkin yli kaksi henkeä sisältäviin romanttisiin suhteisiin tottuneelle lukijalle vitsin hauskuus ei täysin aukene.

Suurimmilta osin Lehtisen tyyli on suorasanaista ja selkeää, oppikirjamaistakin. Teksti ei kuitenkaan ole tunteetonta tai kylmää. Esimerkiksi Edith Steinin ja hänen siskonsa kuolemasta kertova kappale koskettaa vähäeleisyydessään.

Sveitsin muukalaispoliisi hylkäsi hakemuksen. Amsterdamin Sveitsin konsulaatti pani kuitenkin asian uudelleen vireille, ja sisaruksille myönnettiin 9.9.1942 viisumi. Liian myöhään, sillä molemmat oli tasan kuukautta aikaisemmin surmattu ”ruumiilliseen työhön kelpaamattomina” Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä 9. elokuuta 1942. (s. 104.)

Lehtisen asiantuntevuutta tukevat myös kirjan lähteet, jotka on merkitty tekstiin loppuviittein. Lähdeluettelosta selviää, että kirjassa on käytetty lähteinä niin siinä esiteltyjen filosofien tekstejä kuin sekundäärikirjallisuutta. Petterssonin kirjan lopussa on pelkästään luettelo suomenkielisestä kirjallisuudesta, jossa käsitellään ”historian kiinnostavia naisia”.

Tarkempien lähteiden puuttuminen tuntuu hiukan erikoiselta, kun ottaa huomioon, miten monessa haastattelussa ja kirja-arviossa kerrotaan Petterssonin käyttämistä runsaista lähteistä. Se, ettei lukija voi tarkistaa tietojen alkuperää tai käydä itse tutustumassa lähteisiin, lisää osaltaan vaikutelmaa kirjasta kepeiden iltasatujen kokoelmana.

Sofian sisaret on kattava, lämminhenkinen ja koskettavakin kuvaus eräistä länsimaisen filosofian keskeisimmistä naisvaikuttajista. Se ei välttämättä riitä sammuttamaan asiaan jo syvällisesti paneutuneen lukijan tiedonjanoa, mutta filosofiasta ja naisfilosofeista kiinnostuneilla aloittelijoille se tarjoaa paljon uutta. Historian jännät naiset nostaa samalla tavalla esiin naisia, jotka ovat tehneet merkittäviä asioita, mutta eivät välttämättä ole saaneet ansaitsemaansa tunnustusta tai huomiota. Siinä missä Sofian sisaret tarjoaa naisfilosofien lisäksi tiukan tietopakkauksen länsimaisesta filosofiasta, Historian jännät naiset keskittyy viihdyttämään ja sivistämään siinä sivussa.

 

Kritiikki on kirjoitettu ennen Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset -teoksen ympärillä käytyä keskustelua.

Jaa artikkeli: