Vanhat runot, uudet lukijat

Tuija Takalan antologia Vanhat runot, uudet lukijat sisältää kolmisenkymmentä suomalaista runoa sekä niiden selkomukautukset. Suuri osa valikoiman runoista edustaa kotimaisen kirjallisuuden tunnettuja, rakastettuja tekstejä, Immi Hellénin ”Oravan pesästä” Aaro Hellaakosken ”Hauen lauluun”. Myös runojen ajallinen kaari piirtyy pitkäksi: antologiaan valittujen runojen joukkoon sisältyvät niin Jaakko Juteinin ”Laulu Suomessa” (1810) kuin Eila Kivikk’ahon ”Nocturno” (1942).

Voiko lyriikkaa muokata selkokielelle – sanastoltaan, rakenteeltaan ja sisällöltään yleiskieltä ymmärrettävälle ja luettavammalle suomen kielen muodolle? Ensi ajattelemalla tehtävä tuntuu mahdottomalta. Moni runouden ydinpiirteistä on heikkous selkokieliselle tekstille.

Eikö runon tule avautua usealle tulkinnalle? Eikö sen kuulu yllättää ilmaisullaan? Ei kai runouden lukemisen kuulukaan olla vaivatonta?

Takala kuitenkin tarttuu tehtävään. Teoksessa alkuperäinen runo ja selkomukautus on sijoitettu rinnakkain. Runoja kehystävät lyhyet kirjailija- ja runoesittelyt. Teoksen avaa johdantoartikkeli, joka esittelee lyriikan keskeistä käsitteistöä, käy läpi kotimaisen kirjallisuuden historiallisia linjoja sekä johdattaa lukijan runon lukemiseen.

Runosta selkorunoksi

Kokeneena ja ansioituneena selkokirjailijana Takala tunnistaa hyvin hankkeensa vaaranpaikat. Hän otsikoi johdantoartikkelinsa yhden alaluvun kysymyksellä ”Saako näin tehdä?”, johon vastaa muun muassa seuraavasti:

”Harkitsin tätä työtä vakavasti,
sillä on suuri riski muuttaa runoja.
On selvää, että selkokieli vaikuttaa runoihin.
Selkokieli tekee runoista kuin koruja,
jotka löytyvät vanhasta haudasta.
Runoista on kulunut pois hienoja yksityiskohtia.
Silti niistä näkee, mikä koruissa on ollut tärkeää:
ajatus ja tunne.”
(s. 19)

Kuten sitaatista käy ilmi, Takala käyttää selkokieltä läpi teoksen, myös runoja taustoittavissa teksteissä. Ratkaisu täsmentää kirjoittajan näkökulmaa: Takala puhuttelee selkokirjan lukijaa suoraan, kohdistamatta osaa tekstistään esimerkiksi kirjaansa opetustarkoituksiin käyttäville. 

Myös itse selkomukautukset saavat teoksessa kauniin, lukemaan houkuttavan nimen ”runo uudelle lukijalle”.

Myös itse selkomukautukset saavat teoksessa kauniin, lukemaan houkuttavan nimen ”runo uudelle lukijalle”. Koska alkuperäinen runo ja selkomukautus esitetään rinnakkain, ajatus selkomukautuksesta tekstin ja lukijan välisenä sillanrakentajana konkretisoituu.

Valintaa, karsimista ja säästämistä

Selkomukauttaja joutuu aina tasapainoilemaan alkuperäisen tekstin tyylin ja selkokielisen tekstin luettavuuden vaateen välillä. Kun kyse on runosta, tehtävä on entistäkin vaativampi. Miten välittää sisältö ilmaisun lyyrisyyttä liiaksi menettämättä? 

Takala onnistuu hyvin selkomukautuksissa, joissa runon alkuperäisestä sanajärjestyksestä on rohkeasti luovuttu. Esimerkiksi Aleksis Kiven ”Onnelliset” soi heleästi selkokielisenäkin: ”Jo näkyy valo kaukana rannalla, / ja aurinko nousee koillisesta. / Ja aamun hämärällä on kiire pois, / sillä tuulee pohjoisesta. / Sillä yö on mennyt, / sillä kesäinen aamu kimmeltää / ja linnut ne laulavat.” (s. 49.) Vanhojen tekstien selkomukautuksissa myös kieli usein modernisoituu vahvasti.

Moni vaativana pidettävä runo saa sujuvan selkomukautuksen, joka kunnioittaa alkuperäisen tekstin tyyliä. Edith Södergran kuulostaa Edith Södergranilta selkokielelläkin. Näin kuuluvat esimerkiksi ”Minä”-runon selkomukautetut säkeet: ”Minä olen vieras tässä maassa, / joka on syvällä meren painon alla. / Auringon säteet kiemurtelevat ja katsovat tänne / ja ilma valuu käsieni välistä. / Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa – / täällä ei ole ketään, jonka tuntisin. / Olinko kivi, joka heitettiin meren pohjaan?” (s. 7)

Moni vaativana pidettävä runo saa sujuvan selkomukautuksen, joka kunnioittaa alkuperäisen tekstin tyyliä.

Jotkin selkomukautuksista jäävät sen sijaan huojumaan alkuperäisen loppusointuisen runon ja mitan purkavan selkomukautuksen välillä. Vaikka runon ydinajatus välittyykin kirkkaasti, tyylillisesti lopputulos jää vaillinaiseksi. Esimerkiksi Saima Harmajan ”Taotun sydämen” selkomukautus ”Sydän on tehty raudasta” pitäytyy ensimmäisessä säkeistössään lähellä alkuperäistä runoa, mutta luopuu loppusoinnuista jälkimmäisessä säkeistössä. ”Tuskan tulessa kerran suli / sydämeni kova ja hiljainen. / Sitä liekit söivät, sen puhdisti tuli, / ja itse kuolema teki sen. // Niin, elämä: raskaimmalla aseellasi / lyö, iske! Enää en voi mennä rikki. / Minun sydämeni soi raskaan painon alla. / Mitä kipeämmin lyöt, sitä hienommin se soi.” (s. 101) Eduksi olisi ollut valita jompikumpi – säilyttää mitta tai luopua siitä kokonaan.

Selkomukauttamistyön ratkaisut eivät ole yksiselitteisiä.

Paljonko sitten avata, missä määrin selittää, mitä jättää lukijan tulkittavaksi? Selkomukauttamistyön ratkaisut eivät ole yksiselitteisiä. Itse mietin, olisiko esimerkiksi Katri Valan ”Pajupilli” voinut säilyttää nimensä selkomukautuksessakin: uusi nimi ”Pilli, joka on tehty puusta” ei ole runollinen. Tässä kohden apuun olisi voinut tulla selkokuvitus, selkojulkaisujen keskeinen informatiivisuuden lisääjä.

Rohkea avaus

Suomalaisen selkokirjallisuuden lajikirjo on tätä nykyä jo runsasta. Selkokielellä julkaistaan niin romaaneja, novelleja kuin tietokirjojakin – osa selkomukautuksina, osa suoraan selkokielelle kirjoitettuina. Selkorunokaan ei sinänsä ole tavaton laji: Takalan lisäksi selkokielistä lyriikkaa on julkaissut myös lasten- ja nuortenkirjailijana paremmin tunnettu Tuula Korolainen.

Vanhat runot, uudet lukijat on silti tienavaus, sillä lyriikkaa ei ole aiemmin Suomessa selkomukautettu. Paitsi selkokielinen runovalikoima, Vanhat runot, uudet lukijat on myös runouden lukemiseen ja suomalaisen kirjallisuuden äärelle johdattava tietopaketti. Selkomukauttajan rooli määrittyy siinä tekstiin tutustuttajaksi ja sanoman välittäjäksi.

Paitsi selkokielinen runovalikoima, Vanhat runot, uudet lukijat on myös runouden lukemiseen ja suomalaisen kirjallisuuden äärelle johdattava tietopaketti.

Lukijana jäin kaipaamaan perusteluja kohdekirjailijoiden valinnoille. Miksi esimerkiksi Hilja Pärssinen on haluttu mukaan muuten klassikkovoittoiseen antologiaan? Valikoimaan on poimittu myös kirjailijoita, jotka ovat tulleet tunnetummiksi prosaisteina, Aino Kallaksesta Joel Lehtoseen. Nämä ratkaisut ovat raikkaita ja kiinnostavia, mutta olisivat hyötyneet tarkemmasta taustoituksesta. Esimerkiksi Kallaksen 1940-luvun runot kotimaan menetyksen ja pakolaisuuden teemoineen löytävät ilman muuta samastumispintansa myös nykymaailmasta.

Pohdin myös, palvelisivatko runoja kehystävät runo- ja kirjailijaesittelyt lukijaa paremmin, mikäli ne olisi sijoitettu runojen edelle. Nyt ne seurasivat runoja, vaikka esittelyjen tarkoituksena on taustoittaa tekstejä. 

Lyriikan selkomukauttaminen on lyriikan saavutettavuuden edistämistä.

Vanhat runot, uudet lukijat on joka tapauksessa onnistunut, tärkeä ja rohkea avaus suomalaisen selkokirjallisuuden kentällä. Miellän sen keskeiseksi kohdeyleisöksi suomen kieltä vieraana kielenä opiskelevat ihmiset, joille Vanhat runot, uudet lukijat tarjoaa myös annoksen tietoa suomalaisesta kulttuurista ja historiasta. Uskon teoksen löytävän paikkansa myös koulumaailmassa: runous mielletään herkästi vaikeaksi lajiksi, johon heikosti lukeva harvemmin tarttuu. Lyriikan selkomukauttaminen on lyriikan saavutettavuuden edistämistä.

Kuten Takala itse asian kiteyttää:

”Voiko siis vanhoista runoista saada selkoa?
Voi, koska niiden ajatukset ja tunteet voi siirtää.
Samalla uusi lukija saa nauttia
vanhan runon maailmasta:
vanha runo jatkaa elämää uudessa lukijassa.”
(s. 17)