Lasimorsian

Naiseus yksissä kansissa, yksi elämä, monien elämä. Tuija Välipakan esikoiskokoelman runot koskettavat. Minua naisena, meitä naisia. Välipakka kirjoittaa rikasta kieltä. Hänen runonsa käsittelevät ikiaikaisia aiheita uusin sanoin. Esille pääsevät naisen himo, kaipuu rakkauteen, kaiken antava äitiys ja jollain tavalla myös usko. Lasimorsian on jaettu seitsemään osastoon, jotka kuljettavat lukijaa naisen matkan kronologisessa järjestyksessä. Matkalle naiseuteen lähdetään nuoruuden kapinasta. Vastaan tulee rakkaus, joka aina vaan pettyy ja pettää. “Voisin myöntää, naiset rakastuvat renttuihin.“

Kokoelman puolivälissä naisesta tulee äiti, ja hän kokee itsensä uudella tavalla. Tarina jatkuu, nainen on äiti mutta etsii samalla muuta. Hän nostaa itsensä korokkeelle, huutaa huomiota: “Tämä on minun vartaloni, teen sille mitä tahdon.“ Kokoelman viimeisissä kappaleissa nainen etsii miestä ja kyseenalaistaa tätä. Viimeisessä runossa ”Finale” nainen pääsee kenties sinuiksi itsensä kanssa.

En voi olla vertaamatta runon minää itse kirjailijaan. Tuija Välipakka on 36-vuotiaana neljän lapsen äiti. Nämä runot tulevat sydämestä, siitä samasta, joka vihaa ja rakastaa. Olen huomaavinani hienoisen sävyeron runoissa, jotka kertovat naisen halusta, ja runoissa, joissa naisesta tulee äiti. Alun runot ovat täynnä tahtoa ja voimaa. Ne avaavat uusia ovia ja kantavat mukanaan. Runot äitiydestä peilaavat elämää tässä ja nyt ja jäävät ehkä siksi hieman laimeiksi. Laimeus ei tee runoista huonoja, ne pysäyttävät lukijan miettimään omaa arkeaan, mutta eivät kuitenkaan tuo siihen mitään uutta.

Jokainen Lasimorsiamen osasto alkaa Raamatun sananlaskuilla. Usko on mukana läpi koko naisen matkan, kuitenkin onnistuneesti sivuosassa. Viides osasto, jossa nainen ei ole vain äiti, alkaa sananlaskulla (7:15-20): “Siksi lähdin kadulle sinua vastaan – juuri sinua etsin, ja nyt olen tässä!…“ Sananlaskut heijastuvat jokaisen osaston runoihin. Ne antavat viitteitä tulevasta ja luovat mielenkiintoisen yhteyden nykynaisen ja menneisyyden välille.

Välipakan runot eivät ole helppoa luettavaa; ne haastavat joka säkeessä. Runon lukijana haluankin avata runon, päästä tulkitsemaan. Runon kirjoittajana pyrin kirjoittamaan runoja, joihin jää tulkinnan varaa. Välipakan runoissa tärkeää osaa näyttelevät myös rivinvälit, joissa ei lue mitään mutta jotka monesti kertovat enemmän kuin itse rivit. Runo ilman rivinvälejä ei ole oikea runo. Siksi pidän Lasimorsiamen runoista. Luen edessäni olevan tekstin ja koen samalla myös kirjoittamattoman.

“…
Olen vapaa, liekintuoksuinen,
sormeni keveät kuin lupaukseni.
Vain tienvieren vetoisassa talossa
annan helmani nostaa, äitieni tavoin
uskon rakkauteen
viisi minuuttia kerrallaan.
Älä pue silkkiä rinnoilleni
hiertämään sydäntäni auki.
Jonakin päivänä kuitenkin lähtisin,
ja sinä
tappaisit kaikki sivulliset:
kuka, unet, lapset ja itsesi.“

Aika ajoin Välipakka on kikkaillut sanankäänteillä ja irrallisilla ajatuksilla liikaa. Joidenkin runojen merkitykset eivät aukea. Mikä minä olen niitä tuomitsemaan? Kenties en halua, todennäköisesti en osaa havaita niistä olennaisinta.

Tuija Välipakan runoja on aikaisemmin julkaistu Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjassa MotMot. Lasimorsian on hänen ensimmäinen oma kirjansa. Välipakka asustelee neljän lapsensa ja kotieläintensä kanssa Tampereella. Hän on opiskellut runoa ja proosaa Viita-Akatemiassa.

Lasimorsiamen takakannessa on kustantajan esittely: “Ajattomista syvistä kuvista avautuu nykynaisen kätketty olemus.“ En kuitenkaan löytänyt kirjasta nykynaisen kätkettyä olemusta. 2000-luvun nainen on jo tuttu, tunnettu. Eivät naisen halut, rakkaudet tai raskaudet ole enää tabuja. Naiset avautuivat jo vuosikymmeniä sitten. Nykynaisellakin varmasti on kätkettyjä salaisuuksia, mutta niitä Välipakka ei kirjassaan käsittele. Näiden runojen aiheet ovat tuttuja. Ne ovat nykyaikaista naiseutta ja ne ansaitsevat olemassaolonsa.