Benjamin Kivi

Benjamin Kiven tarina alkaa vuoden 1918 punaisten ja valkoisten sodan tienoolta. Pojankossi katselee, kuinka mies tapetaan kotipihaansa. Ensimmäinen morsian Elsi häviää ja lähettää kirjelappusen kadottuaan, onneksi äiti jää. Benjamin hiihtää kirkolle, josta pappi on lähtenyt sotimaan. Hän tapaa entisen parturin, joka näyttää kelanauhurilta elokuvia alttarilla.

Teos on jaettu kolmeen osaan. Alussa ihmisiä ohjaavat animaaliset perustarpeet ja vaistot. Realiteetit ovat kylmä, nälkä, halu ja työ: hengissä pysyminen. Benjaminin isä katoaa ja löytyy. Tulevaisuus olisi sellainen, miksi hän sen itse tekisi, poika päättelee. Hän kasvaa yksinäisenä, vuokraa huoneen teurastamolta ja oppii lukemaan. Paikat ja ihmiset vaihtuvat, työt ja panokset kovenevat. Hahmot ja asiat palaavat tarinaan joko saadakseen merkityksensä tai ainakin viileät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa.

Romaani kuvaa yrittämistä, jatkuvasti muuttuvaa työtä ja yhteiskuntamme varhaista elämänmenoa. Benjamin ja hänen leipänsä ovat täysin hänen itsensä varassa. Koska työhönottajat pitävät häntä raukkana, hänen on aina varmuuden vuoksi pystyttävä parempaan kuin muut. Hän ryhtyy autonkuljettajaksi ja huomaa kuskaavansa öisin muiluttajia. Väkivaltaisen ja rajun toiminnan todistaminen saa päätöksensä, kun Kivi huomaa kyyditettävänä olevan toverinsa Kuihkän. Kyrö on taitava luomaan myös sivuhenkilöille menneen ja tulevan sekä kullekin omat salaisuutensa. Halutessaan hän jättää sivuhenkilöt litteiksi.

Tarina jäsentyy ja niin lukijasta kuin päähenkilöstäkin tulee monta kokemusta rikkaampi Benjaminin jokaisen henkilöllisyydenvaihdon ja sosiaalisten muutosten yhteydessä. Matkan varrelta löytyy erilaisia naisystäviä ja rakkauksia, perhettäkin kertyy. Kattavimmin teos ilmentää kuitenkin miehen osaa ja maskuliinisuutta. Talvi- ja jatkosota-ajat tuovat esiin yhteiskunnan haavoittuvuuden ja keskeneräisyyden. Puolustautuminen näkyy tarinan hahmojen käytöksessä toiminnan tasolla, eräänlaisena liipaisinherkkyytenä ja oman käden oikeuteen turvautumisena. Kirjallisena keinona tämä lisää kuvatun ilmapiirin epärealistisuutta kertojan kommentoidessa asioita ja tapahtumia ajoittain hyvinkin impulsiivisesti ja rehellisesti.

Kyrön kirjoitustyyli on haastavan aforistinen. Hänellä todellakin on taito kirjoittaa pieniin sanontoihin voimallista sisältöä: hitaampikin lukija havahtuu tajuamaan, ettei tekstiin ole siroteltu ihan viihteen peruskauraa. Hahmojen nimeäminen täysin säännöttömästi on hieno, dramatisoiva ratkaisu. Sanasto on keskiverron nykyromaanin yleiskieleen verrattuna huomattavan kulmikasta ja kansainvälistäkin.

Toisaalta Kyrö käyttää myös meidän aikamme ilmauksia, jotka nimenomaan nykymerkityksessä ovat uusia. Enimmäkseen Benjamin kommentoi elämänsä hetkiä hyvinkin läheltä, välillä hän taas vaikuttaa muistelevan. Tuoreet sanat värittävät tekstiä. Teoksen aika on kuitenkin siten kyseenalainen, että materiaalin – esimerkiksi ajankuvien – paljous yhdistettynä kielelliseen epärealistisuuteen välillä häiritsee.

Joissakin harvoissa kohdissa perinpohjainen kerronta tuntuu osoittelulta. Esimerkiksi lopun tunteellisessa kohtaamisessa kerronta ei kykene vaihtamaan tempoa, ja siksi kohtaus toteutuu erilaisena kuin sen ehkä odotti tapahtuvan.

Luulet tietäväsi kaiken joltakin kivespussipohjalta

Rakenneratkaisuna ymmärrän teoksen jakamiseen osiin, koska Kyrö saa sillä tavoin kerrotuksi koko Benjamin Kiven elämän. Alussa tarinaan kuitenkin latautuu melkoinen miehinen pyrkimys; yllättävistä juonenkäänteistä huolimatta Benjamin Kiven tarina etenee siten, ettei se voisi mitenkään muuten mennä. Kyrö luo niin vahvan henkilöhahmon, että pystyy operoimaan sillä koko loppuromaanin ajan.

Äitinsä kuoleman kohdattuaan Benjamin alkaakin ryypätä ja menettää yhden sivun aikana seitsemän vuotta ja fyysisen voimansa. Tässä tappiossa Benjaminin hahmon tuikea mystisyys hieman väljähtyy ja kirjan alkukaarta vallinnut jännite mielestäni laukeaa.

Toisaalta on hienoa, että Kyrö haluaa kuvata päähenkilönsä vanhaksi asti. Kiven kuvaaminen vanhuksena, jonka fyysinen olemus alkaa olla useassa liemessä keitetty, edellyttää jälleen kerran muutosta tarinan osapuolilta. Osoittaa myös aikamoista taiteellista kompetenssia rakentaa ja purkaa Benjamin Kiven kaltainen henkilöhahmo. Tämä elämänkerrallinen ratkaisu tarjoaa teoksen taustalle selkeän ajallisen kehyksen, joka väistämättä muistuttaa maagisen realismin arkkiteoksesta, Sadan vuoden yksinäisyydestä.

On harmi, että loistavalla romaanilla, joka kertoo vauhdikkaasti ja vaarallisin kääntein vakavista asioista, on näin helpolla tehdyn näköiset kannet. Eikö Kyrö itse piirrä sarjakuvia? Jospa kanteen olisi pantu itse taiteilija.

Epäilen, että Tuomas Kyrö -kultti syntyy ennemmin tai myöhemmin.