Liitto

WSOY:n kirjasäätiö valitsi Tuomas Kyrön ensimmäiseksi stipendiaatikseen asumaan ja työskentelemään Eeva Joenpellon kirjasäätiölle testamenttaamassa hulppeassa kirjailijakodissa. Helsingin Sanomat teki tapauksesta ja Kyrön uudesta romaanista kokosivun täyttävän jutun ja arvostelun. Näyttää siltä, että ne ovat tehneet liiton Kyrön nostamiseksi tämän hetken proosakirjailijoidemme kärkeen. Mutta eipäs kateilla: Tuomas Kyrö astuu sinne kyllä aivan omin ansioin.

Kyrön kolmannen romaanin tarina alkaa kuumana elokuun päivänä vuonna 1938 ja päättyy vuoteen 1958. Tarkan ajankohdan ilmoittaminen säästää paljolta selittämiseltä. On aika sodan molemmin puolin.

Mollojärvellä on uintikilpailut. Lyhyt, vanttera voimanpesä Urho voittaa sekä uinnin että kilpailua seuraavan kahdeksantoistavuotiaan Lyydian kiinnostuksen. Nuorten tapaamisesta seuraa rangaistuksena tytön isän kuvottavaa väkivaltaa, johon velikin pakotetaan mukaan. Lyydia teljetään kahdeksi kuukaudeksi arestiin vinttihuoneeseen, jonne häntä ruokitaan ja lihotetaan kuin Hannu ja Kerttu -sadussa. Tulosta tosin ei tarkisteta sormea tunnustelemalla vaan oikein vaa’alla!

Nuorten seuraava tapaamispaikka on syyspimeä hautausmaa. Urho kaivaa hautaa, ja Lyydia istuu kuopan reunalla. Sillanpään Hurskaan kurjuuden tunnelma on läsnä. Suojeluskuntaosasto ohittaa hautausmaan marssilaulun tahdissa. Urho toteaa: ”Toivolan Jussin kaveri rakensi vuoden kahdeksantoista jälkeen vähän samperin komean talon.”

Muutkin kirjallisuutemme klassikot kurkistavat väliin esiin tekstistä, mm. Tuntematon sotilas ja Manillaköysi. Nämä väläykset paljastavat sen, miten on mahdollista, että 31-vuotias nuori mies pystyy kirjoittamaan elävän uskottavasti sotaa edeltävästä ajasta, sodasta Urhon kokemana ja sen jälkeisestä ajasta. Hän näyttää tuntevan suomalaisen kirjallisuuden perin juurin ja on sisäistänyt kyseisen ajan tapahtumat. Tarkkana ajankuvauksena Liittoa tosin ei voi pitää, niin omanlainen, ajoin absurdikin, sen maailma on.

Lyydiasta ja Urhosta tulee vaivalloisesti aviopari, ja heidän liittoonsa kiinnittyy vahvasti Urhon sisar Anna. Anna on lahjakas voimistelijatyttö, joka on päässyt esiintymään Berliinin olympialaisten avajaisten voimisteluryhmään, ovathan Saksa ja Suomi liitossa. Hän on tavannut henkilökohtaisesti Adolf Hitlerin, ihailee, rakastaa ja kunnioittaa tätä ehdoitta. Ehkä kirjailija Annassa on halunnut tutkia, miten Hitlerin kaltaisen hirviön oli mahdollista saavuttaa suurten ihmismassojen kyselemätön hyväksyntä ja tuki. Rakkaus tuhoaa Annan, mutta episodi puolalaisen sotavangin kanssa saattaa maailmaan tyttären, Ainon. Orvon Ainon ottaa huostaansa taas Urho-veli. Kirjailijalla on hieno kyky kutoa ihmisten, kohtaloiden ja tapahtumien verkosta sellaista kudosta, jota lukija ihmetellen ihailee.

Karusta kosinnasta kestävään liittoon

Tragikoominen pari tämä Lyydia ja Urho. Parinmuodostuksen kannalta ratkaiseva kohtaus näytellään teurastamon laiturilla teurasjätteiden lipuessa ohi virtaavassa joessa. ”Kyllä se minun mielestä perhettä vähäsen meinaa”, vihjaisee Urho myöhemmin laiturin tapahtumiin. Karunpuoleiseksi kosinnaksi Lyydian on se käsitettävä. Sodan syttyminen ei kuitenkaan odota häitä, ei myöskään morsiamen isä, joka kuskaa hevoskyydillä tyttären tammikuisena pakkasyönä anoppilan pihaan ja jättää tämän siihen pianonsa (!) kanssa. Siinä piano sitten törröttää lumihankien keskellä koko talven.

Kyrö karrikoi vahvasti mieskuviaan. Isä on väkivaltainen ja vihamielinen, Urho vähäpuheinen ja kuulon heikennyttyä sodassa lähes mykkä. Seksikään ei oikein suju. Hänessä elää rauhallinen, mihinkään pyrkimätön hiljaisuus. Lapset rakastavat häntä, koska vaistoavat miehen sydämen puhtaan kiintymyksen. Pojalleen hän lupaa: ”Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkään pelätä…”

Lyydian tragedia on lasten menetys. Poika kuolee aivan vauvana, iloinen ja eläväinen tyttö kaksivuotiaana. Silloin hän murtuu ja jättää kaiken tulematta edes lapsensa hautajaisiin. Myöhemmin ”hän tekee sitä mitä hänen olisi pitänyt tehdä aina”: hänestä tulee taidemaalari.

Romaanin loppu on nerokkaasti rakennettu. Se antaa niin Lyydialle, Urholle kuin Ainollekin avoimen kortin tulevaisuuteen. On tainnut kirjailijaa hykerryttää päättäessään romaaninsa kivimäisiin sanoihin: ”MINÄ ELÄN.”