Hammasratas

Hammasratas kuvaa harhanäyin ja kuvituksin työn merkityksen katoamista. Virkamiestaustaisen Mattilan esikoisromaani ilmestyi omakustanteena, mutta jatkoi matkaa äänikirjaksi ja kustantamon julkaisuohjelmaan.

Hammasratas on psykologinen, ellei jopa psykiatrinen, kuvaus yhden miehen kujanjuoksusta Euroopan unionin virastolabyrintissa. Työn merkityksettömyyden ja sen sairastuttavan vaikutuksen teemoista kehittyy ”kriisiromaani”, joka ammentaa inhimillisestä hädästä mustaa tilannehuumoria. Minäkertojan sisäisen todellisuuden vääristyminen ja lopulta romahdus avaavat mahdollisuuksia tarkastella työelämän haasteita laajemminkin.

Nuori juristi Joel Pääkkönen istuu niin vihreällä oksalla, ettei enollakaan pitäisi olla siihen mitään sanomista. Autoliikettä pitäneellä isällä on suu melkein virneessä, kun hän tiedustelee vakinaisen nimityksen saaneen poikansa työsuhde-eduista. Samppanjaakin isä ja poika kantapaikassaan siemailevat, sillä poika elää nyt todeksi isänsä unelmaa. Kilpailukykyinen palkka, Välimeren rannalla sijaitseva virasto, 1200 henkilön kansainvälinen työyhteisö ja työpaikkaravintola varmistavat sen, ettei kultaisesta häkistä niin vain karata.

Mutta juuri niin Joel Pääkkönen tekee. Euroopan unionin Vaikeiden tapausten osastolla tavaramerkeistä yli 500 päätöstä tehnyt virkamies yksinkertaisesti katoaa. Hän jättää jälkeensä pahvisen arkistolaatikon perälle epämääräiset muistiinpanonsa, joista se kuuluisa Erkkikään ei saisi täyttä selvyyttä.

Romaanin rakenne

Tuomas Mattila tunnustaa toimittajan alkusanoissa olevansa viraston miehiä. Hän ei ole henkilökohtaisesti koskaan tavannut Joel Pääkköstä, koska tuli virastoon vasta hänen jälkeensä. Koska Mattila itse asiassa on kuitenkin perinyt Pääkköseltä tyhjäksi jääneen viran, hän katsoo hiukan velvollisuudekseen julkaista edeltäjänsä muistiinpanot sellaisinaan.

Mattila huomauttaa, että muutamat merkinnät ovat jääneet Pääkköseltä kesken ja että hänen käsialansakin näyttää paikoin kahden eri henkilön kirjoitukselta. Mattila myös toteaa, että vaikka Pääkkönen ehti työskennellä EU:n virkamiehenä seitsemän vuotta, tämän muistiinpanot kattavat vain yhdeksän kuukauden ajanjakson.

Toimittaja Mattila panee merkille, että Pääkkönen viittaa muistiinpanoissaan myös päiväkirjaan, jota hän ei kuitenkaan Pääkkösen vuokra-asunnosta löydä. Sieltä löytyy sen sijaan laatikko, jonka kanteen on mustalla tussilla kirjoitettu ”todistusaineistoa”. Muistivihkojen välistä toimittaja Mattila löytää muutamia irtolehtisiä, jotka ilmeisesti ovat peräisin päiväkirjasta.

Toimittaja Mattila on fiktiivinen hahmo, joka eroaa kirjailija Mattilasta. Kirjailija Mattilan ajatus Pääkkösen tarinan kronologiasta on se, että Pääkkönen on elänyt epävakaan jakson jo ennen Hammasratasta ja kirjoittanut alkuperäistä päiväkirjaansa silloin. Epävakaata jaksoa on seurannut toipuminen ja sen jälkeen taas psykoottinen jakso. Romaanin kronologia alkaa toisen sairausjakson aikana, jolloin Pääkkönen myös viittaa aikaisemmin kirjoittamiinsa päiväkirjamerkintöihin. Päiväkirjan myötä kirjailija Mattila tavoittelee teokseen uutta tasoa, ja siinä onnistuukin.

Tuolta Pääkkösen näkökulmasta perin sekavalta ajanjaksolta onneksi löytyy myös kuvamateriaalia. Muistiinpanoja selventää yli 60 käsin piirrettyä mustavalkokuvaa, jotka toisinaan kertovat enemmän kuin tuhat sanaa hänen murtuneen mielensä kauhuista ja ajoittain pilkahtavasta toivosta. Kuvituksen ovat tehneet graafikko Teppo Jäntti ja piirtäjät Juuso Ahvenainen ja Ari Hirvonen. Kuvittajien erilainen kädenjälki tuo romaaniin tasoja, variaatiota ja dialogisuutta.

Yhdeksän kuukauden kujanjuoksu ja sairauskertomus

”Ura on aina vain aura”, joutuu Joel Pääkkönen myöntämään lasiseinäisen työhuoneensa monitorille, joka alkaa vastata hänen katseeseensa samalla tavalla kuin Nietzschen mukaan pimeys pimeyteen katsovalle.

Jos tuijottaa tarpeeksi kauan monitoriin, monitori alkaa tuijottaa takaisin. Nietzsche ei tuntenut tietokoneita, mutta ymmärtäisi varmasti mitä tarkoitan. Sammutan ruudun ja näen pimeällä pinnalla varjon. Se on minun kuvani. Se on sen minän kuva, joka asuu monitorissa, pelkkä musta heijastus siitä joka voisin olla. Mutta tuo varjo on yhtä todellinen kuin peilikuvani, ainakin niiltä vuosilta, jotka monitorin edessä istun. (s. 26.)

Pääkkönen tekee pitkää päivää ja Helppojen tapausten osastolla määräaikaisena työskennellessään jopa ylittää tulostavoitteet. Syyskuun 25. päivän merkinnöissä hän muistelee noita viattoman sinisilmäisiä aikojaan, jolloin viraston käytävillä leijaili taikapölyä, eikä voittoisan urakehityksen taivaalla näkynyt pilvenhattaraakaan. ”Ilmastointilaite kohisi kuin viraston sisuksista happea kuljettavat verisuonet, ja minä tunsin sydämessäni aitoa innostusta” (s. 13).

”Ylivertaisen virkamiehenalun” päivät muuttuvat kuitenkin vähin erin pilvisemmiksi. Tavaramerkkipäätösten rustaaminen tuntuu aina vain merkityksettömämmältä, ja Pääkkönen on välillä hakeutunut etätyöhön ottamaan etäisyyttä virastoon. Etätyön aikana hän on vieraantunut siitä niin perinpohjaisesti, että iloitsee määräaikaisen virkasuhteensa päättymisestä. Pääkkösen ällistys on suuri, kun esimies vahvistaa hänelle nimityksen vakinaiseen virkasuhteeseen.

EU:n virkamiehenä tosielämässä työskennellyt Tuomas Mattila kuvaa osaavasti suuren viraston käytäntöjä ja toimintaa. Täsmällisen elegantilla proosallaan hän sanoittaa minäkertojan ja päähenkilön syvenevää ahdinkoa ja asteittaista laskeutumista epätoivon ja vainoharhan syövereihin. Lopullinen romahdus skitsofreenisiin epäluuloihin ja harhanäkyihin näyttäytyy väistämättömältä lopputulemalta, vaikka lukija koko ajan toivoo sympaattiselle ja hyväntahtoiselle Joel Pääkköselle jonkinlaista interventiota ja kädenojennusta.

Mattila taustoittaa Pääkkösen urapolkua Karilahden lakitoimistossa, jossa nuori juristi ei kauaa vanhennut. Lukijalle välittyy kuva herkästä ja tuntevasta yksilöstä, joka kaipaa tarkoitusta. Pääkkönen elää pienimuotoista ja vaatimatonta elämäänsä ulkoaohjatusti ja sisimpiä toiveitaan pidätellen. Lopulta kyse on siitä, jääkö hän työelämän toisinaan järjettömien vaatimusten sätkynukeksi vai rohkeneeko repäistä itsensä irti ja elää itsensä näköistä elämää. Pääkkönen edustanee myös nuorta, entistä tiedostavampaa sukupolvea. Sen edustajat odottavat työelämältä muutakin kuin säännöllistä tuloa ja turvallista jatkumoa.

Pääkkönen toki aluksi itsekin kaipaa osaksi koneistoa. Hammasratas saattaa tuntua pieneltä osaselta, mutta ilman sitä koneisto ei toimi. ”Halusin tulla osaksi tätä koneistoa ja tein pitkiä työpäiviä ylpeydestä, en pelosta. Mutta eihän minulla silloin ollut käsitystä siitä, miksi ihmiset joutuvat tällaiseen paikkaan”. (s. 13.) Vähitellen työpaineet kuitenkin kasautuvat, työtoverit tuntuvat juoruilevan Pääkkösestä ja jättävän hänet ulkopuoliseksi, esimiehet kyttäävät ja niuhottavat turhista, ja organisaatiouudistusta pukkaa yksi toisensa jälkeen. Enää ei riitä, että tekee työnsä, vaan täytyy antaa sata prosenttia ja luovuttaa identiteettinsäkin työnantajan käyttöön.

Pääkkönen alkaa eristäytyä työyhteisöstä, syö yksin ja vaeltaa terapiametsässä, joka on rakennettu edistämään työhyvinvointia. Mielenterveyden järkkymistä kiihdyttää epäonnistunut tuutorointi, joka johtaa Pääkkösen ihaileman Annan lähtöön virastolta. Pääkkönen ei kykene luomaan tunnesidettä keneenkään ja hahmottaakin työtoverinsa ja esihenkilönsä lähinnä ihmisenkuoriksi.

Salaperäinen Luis Mor

Aika pian lukija alkaa epäillä Pääkköstä epäluotettavaksi kertojaksi. Hänen tarinoissaan sekoittuvat viraston työntekijät ja jopa siellä vierailevat enkelit sekä salaperäinen Luis Mor. Mor näyttäytyy säntillisen Pääkkösen villinä dissosiatiivisena sivupersoonana, joka kirjoittelee Pääkkösen papereihin mitä sattuu ja millä käsialalla sattuu. ”Lopultahan tekstiä tuli aivan itsestään, ja annoin tarinan kasvaa pari vuotta, ennen kuin tömäytin kannet yhteen niin, että Luis Morilla oli jäädä sormet väliin” (s. 15).

Morin kohtalostakin kuiskutellaan virastolla vaikka mitä. Yhden version mukaan hän on uskaltanut ottaa kohtalon omiin käsiinsä ja irtisanoutua. Irtisanoutumisen jälkeen hän on väitetysti tullut katumapäälle ja hypännyt yläilmoista maahan presidentin kieltäydyttyä perumasta irtisanoutumista. Toisen version mukaan presidentti olisi suutuspäissään tönäissyt hänet kuolemaan.

Kuvaus Pääkkösen yhdeksän kuukauden piinasta on siinä määrin yksityiskohtainen, että se tuo mieleen skitsofreenisen psykoosin oireet. Mattila kuvaa hienovireisesti ja tarkkanäköisesti Pääkkösen traagista luisua mielensairauteen, jota tunnontarkka virkamies itse ei lainkaan tiedosta. Työpaikkaravintolasta palatessaan nuori juristi tosin hissin peilistä omaa kuvaansa katsellessaan ihmettelee, ”voiko ihmisestä päällepäin näkyä, mitä hänen päässään on alkanut liikkua” (s. 24). Valvontakameroiden pelossa hän ei kuitenkaan uskalla hinkata peiliä, vaikka arvelee viidennen kerroksen johtoportaan nähneen toki hullumpiakin tempauksia: ”Viidennessä kerroksessa pelleillään ajatuskoneella ja laitetaan meidät temppuilemaan” (s. 25).

Luis Mor on erityisen kiinnostava hahmo siksi, että hän elää yhtä aikaa viraston käytäväpuheissa ja Pääkkösen alati harhaisemmassa mielessä. Pääkkösen kollegat puhuvat Morista elävänä olentona, joka on aiemmin työskennellyt samassa huoneessa, jossa Pääkkönen nyt monitoriaan tuijottaa.

Pääkkönen tarvitsee Moria pakofantasioidensa vahvistamisessa, olipa Mor viraston entinen virkamies tai vain Pääkkösen psykoottisen mielen luomus. Lukija saa tulkita, puhuvatko viraston muut työntekijät Pääkköselle totta Morin edesottamuksista vai huvittelevatko he vain Pääkkösen kustannuksella kertomalla tälle anekdootteja mielikuvitusolennosta.

Pääkkösen mielessä Mor kasvaa vapaustaistelijan mittoihin. Hänestä tulee kompassi ja esimerkki, kun Pääkkönen suuntautuu kohti lopullista ratkaisua. Mor pitää jonkinlaisena tukirankana alati harhaisemman virkamiehen koossa ja liikkeessä.

”Ihmisestä tulee sitä, mitä hän tekee”

Pääkkönen kamppailee olemassaolostaan ja identiteetistään:

Tekeminen muovaa sielua. Mutta entä jos ihminen tekee työkseen jotakin merkityksetöntä? Tuleeko hänestä itsestään merkityksetön? (s. 188.)

Mattila ei päästä lukijaa helpolla. Päähenkilön mielen murtuminen ja työn mielekkyys suhteessa tekijänsä identiteettiin vaativat pohdintaa ja omakohtaistakin reflektointia. Tuskin löytyy monta työurallaan johonkin pisteeseen saakka edennyttä yksilöä, joka ei joskus kyseenalaistaisi työnsä merkitystä. Olemassaoloa uhkaavaksi tilanne saattaa muuttua siinä vaiheessa, kun oma identiteetti on hyvin kaukana siitä, mitä työpaikalla tapahtuu.

Mattila käy nuoren Pääkkösen kautta läpi työelämän kaarta alkuinnostuksesta ja uuden oppimisesta minäpystyvään hallinnantunteeseen ja lopulta puuduttavaan rutiiniin. Se tappaa inhimillisyyden ja jättää jälkeensä virkamiehen kuoren. Mattilan kieli on erittäin ilmaisuvoimaista ja ilmentää vahvasti minäkertojan – ja varmasti monen palkkaa nostavan – tuntemuksia työelämän vaatimusten ja jatkuvien organisaatiouudistusten kourissa.

Pääkkönen kokee samanlaista pakokauhua kuin Franz Kafkan nurkkaan ajetut päähenkilöt. Mattila myös tulkitsee Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa (Livro do Desassossego, kirjoitettu vuosina 1913–1934, julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1982, suom. Sanna Pernu, 1999). Kolmantena viitepisteenä toimii ”gogolilainen virkamiesfeodaali”. Nikolai Gogolin maailman kummallisuuksia irvaileva huumori onneksi valaiseekin monotonista ja hierarkkista virastomeininkiä. Huvittavan tunnistettavilta kuulostavat johtamismantrat, jotka kannustavat työntekijöitä kukoistamaan ja ottamaan käyttöön koko potentiaalinsa. Osallistaminen on päivän sana, ja johtava trendi on, ettei kukaan saa tehdä töitään rauhassa. Ja entäpä tutut iskulauseet ”Henkilöstö on avainresurssi” ja melkein sama englanniksi ”Excellance through people!” ja ”Take back the pride!”

Pääkkönen on yhdenmukaistamisvirkamies, jonka tehtävänä on estää, ettei markkinoille pääse liian samankaltaisia tuotemerkkejä. Hän tekee päätöksen, hyväksytäänkö vai hylätäänkö uusi merkki. Tässä työssä Pääkkönen ei kaipaa osallistamista eikä kukoistamista. Virastolla vuosikymmenet työskennellyt, aina samannäköinen Lenita kuitenkin varoittelee Pääkköstä käytävillä vaanivasta ”viraston taudista”.

Se on jonkinlainen syndrooma, jossa identiteetti alkaa liudentua, mutta koska työ ei tuo mitään uutta tilalle, jää kokemus tyhjyydestä. Ihminen voi pahimmillaan hurahtaa ja yrittää jotain epätoivoista, mutta usein on jo liian myöhäistä, eikä minuutta saa takaisin vaikka irtisanoutuisi. On syntynyt eksistentiaalinen arpi, jota kantaa aina mukanaan. (s. 19.)

Kukaan ei ole immuuni viraston taudille. Lenitaankin se on kerran tarttunut. Hän tosin selviytyi taudista voittajana toisin kuin Luis Mor, joka ”tempoili niin, että onnistui lopulta kiskaisemaan itsensä alas” (s. 67). Pääkkönenkin leikittelee villillä ajatuksella irtisanoutumisesta. Luis Morin esimerkki rohkaisee häntä ainakin mielikuvituksessa kokeilemaan, pääsisikö hän karkaamaan virastosta – eikä virasto ole oikea virasto, vaan ihmiskoetta suorittava psykiatrinen osasto.

Mattilan romaanissa varsinainen action tapahtuu Pääkkösen pään sisällä, sillä EU:n uneliaassa ja rutiinilla pyörivässä virastossa ei ulkonaisesti trillerimenoon ylletä. Verkkaisesti liikkeelle lähtevä Hammasratas kuitenkin kiristää menoaan kohti kulminaatiopistettä jopa niin vauhdikkaaksi, että kriitikon piti vakoilla loppuratkaisu ennen aikojaan.

”Me kaikki olemme vain erikokoisia rattaita pyörimässä tässä tuntemattomassa koneessa, toiset nitisevät ja toiset jyrisevät, mutta rattaita kaikki tyynni” (s. 31–32). Oman ahdinkonsa keskellä Pääkköseltä riittää ymmärrystä myös esimiehille, jotka yrittävät jyrinällään pyörittää koneistoa.

Vaikka lukija ei jakaisikaan Mattilan päähenkilön liki dystooppista näkemystä identiteetistään koneiston rattaana, omaa työtä koskevien kysymysten äärelle kannattaa joskus pysähtyä. Jotkut hurjat ja ovelat onnistuvat joskus jopa pakenemaan. Pääkkösenkin mielessä tuikkii pieni toivonkipinä, voisiko sittenkin löytyä ”kapea sola, jota pitkin voisi hiipiä lähemmäs omaa unelmaansa, ilman ivallista naurua tai säälinsekaisia katseita” (s. 76).

”Lähetä minulle viesti lukuhetkestä”

Toivonkipinää pitää yllä myös Pääkkösen suoraan lukijalle suunnattu viesti, joka on päivätty juhannuksen tienoille 23. kesäkuuta. Pääkkönen aistii ja toivoo, että loppuratkaisu häämöttää. Hän ei ole varma, lukeeko muistiinpanoja tulevaisuudessa hän itse vai joku muu. Pelottavassa yksinäisyydessään hän yhtä kaikki kurottautuu kohti lukijaa, jolta toivoo ajatusta kirjoitushetkeen.

Pääkkösen mielestä kirjoittaja ”hapuilee pimeässä”, sillä ”merkitys syntyy lukijassa”.

Lukija on ensisijainen, kirjoittaja vain apuri, korkeintaan jonkinlainen mystikko, joka ei edes tiedä, mitä tekee. Vain sinä tiedät tämän tekstin merkityksen, joten etkö auttaisi? (s. 269.)

Kirjoittamisen ja lukemisen, lähettämisen ja vastaanottamaisen tasot risteilevät kutkuttavan vuorovaikutteisesti Mattilan keskusteluun kutsuvassa teoksessa. Pääkkönen huomaa, että kirjoitusvaiheessa häntä itseään ei vielä lukijana edes ole. Kun puolestaan lukija saa muistiinpanot käsiinsä, Pääkkönen kirjoittajana on kadonnut. Sama koskee Mattilaa, joka kirjoitti teoksensa vuosina 2016-2018. Hänkin on nyt lukijan asemassa oman tekstinsä suhteen. Kirjoittajuus ja lukijuus siis vaihtelevat asemoinnin, ajan ja paikan mukaan, mikä vain lisää taiteellisen tulkinnan mahdollisuuksia.

Onko käynyt niin kuin Mattilan romaanissakin? Kustannusmaailma on oman lajinsa virasto, jossa tulostavoitteet asetetaan kaupallisen hyödynnettävyyden laskurilla.

Omakustanteena maailmalle

Hammasratas on Tuomas Mattilan esikoisromaani, jonka hän on kirjoittanut jo vuosina 2016–2018. Tätä ennen hän on julkaissut lyhyitä kertomuksia Yleisradion iltasatujen sarjassa ja tuottanut lyhytelokuvat Musta joulu (2012) ja Skuuppi (2011).

Työkokemus Euroopan unionin hallintovirkamiehenä inspiroi Mattilaa ilmeisen ajankohtaisen teeman äärelle. Siksi tuntuukin yllättävältä, ettei erinomaisen sujuvasti kirjoitetulle ja lukijassa kaikupohjaa tunteiden ja kokemusten tasolla saavuttavalle teokselle tuntunut löytyvän kustantajaa.

Onko käynyt niin kuin Mattilan romaanissakin? Kustannusmaailma on oman lajinsa virasto, jossa tulostavoitteet asetetaan kaupallisen hyödynnettävyyden laskurilla. Metafiktiolla leikittelevä ja kuvituksiin nojaava omaani ei vaivatta solahda selkeän genren tai kapean lokeron alaisuuteen.

Onneksi Mattila kuitenkin päätti julkaista teoksensa omakustanteena. Tässä vaiheessa hän rekrytoi mukaan graafisen alan ystävänsä, jotka kuvittivat teoksen. Media-alalla toimivan tuttavansa kautta Mattila onnistui saamaan tekstin Vesa Vierikon luettavaksi, ja Vierikko onkin keväällä 2021 ilmestyneen äänikirjan lukija.

Sittemmin aika oli kustannusalallakin kypsä, ja Mattila päätyi tekemään kustannussopimuksen itseään ”laadukkaan hyvinvointi- ja työelämäkirjallisuuden, kaunokirjallisten klassikoiden sekä runouden kustantajaksi” kuvailevan Basam Booksin kanssa. Siellä on Hammasrattaalla nyt hyvä koti.