Helsinki 12

Tuomas Vimman esikoisromaaniin Helsinki 12 kohdistuu ennakko-oletuksia, jotka kirja väistää täydellisesti. Asser Korhosen kitkerän Sydämen asian jälkeen voisi odottaa uutta kyynistä kuvausta mainosmaailman raadollisuudesta, mutta Tuomas Vimma tekeekin toisin. Helsinki 12 on vetävästi kirjoitettu toimintaseikkailu perinteisin trilleriaineksin.

Helsinki 12 kertoo alityöllistetyn, ylipalkatun ja epäpätevän uusmedia-AD:n luksuselämästä 1990-luvun lopun Helsingissä. Teksti pyrkii uskottavan mainosmaailman syväluotauksen sijasta häpeilemättömään viihteellisyyteen. Romaanin mottona on Oscar Wilden lausunto siitä, että on vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei moraalisia tai moraalittomia. Helsinki 12:ssa mellastetaan kokaiinin ja viinan voimalla niin sängyissä kuin keittiöissäkin. On sanomattakin selvää, että ironia ja liioittelu ovat tällaisen tekstin olennaisia rakennusosia. ”On vaikeaa olla nöyrä kun niin vitun hyvä.”

Helsinki 12 sijoittuu nimensä mukaisesti pääosin Helsingin Punavuoreen, Rööperiin. Kirjan kieli on kustantajan mukaan Etelä-Helsingin esperantoa, josta tulee aluksi mieleen lähinnä Sami Garamin slangintama Aku Ankka. Romaanin kielimuoto toimii lopulta kokonaisuuden eduksi, koska slangin yhtenä perusominaisuutena on tunnepitoisen yhteyden luominen sitä ymmärtävien välille.

Silti romaanilta toivoisi vielä väkevämpää kielenkäyttöä ja rajojen rikkomista. Aloitus on napakka ja odotuksia herättävä: ”Blöijasin taksimersun takapenkillä matkalla lentokentältä himaan.” Vastaavasti lopussa on sitten jo vaikkapa tällainen virke: ”Juoksimme niin lujaa kuin kintuista pääsimme laiturille, jossa vene odotti meitä.”

Kirjallista Matrixia

Päähenkilön työ mainostoimiston art directorina on väljä kulissi, joka antaa tilaa rellestää. Kesken työpäivän voi käydä juomassa päiväkännit, imuroimassa kokaiinia ja harrastamassa seksiä työkaverin kanssa. Yritys on listautumassa pörssiin, eikä kellään ole aikaa seurata nimettömäksi jätetyn päähenkilön ja copywriterina työskentelevän Sallan touhuiluja. Työnteon helppoutta nykyaikana kuvaillaan niin, että tyhmä paljon työtä tekee, viisas hakee toisten työt netistä ja muokkaa niitä.

Yksi Helsinki 12:n kantavista jännitteistä syntyy päähenkilön ja tämän sisaren seksuaalisesti latautuneesta suhteesta. Täysin hillittömillä tiedoilla ja kyvyillä varustettu lukiolaistyttö tulee asumaan päähenkilön upeaan asuntoon Uudenmaankadulle. Nimettömänä sisarena hän on kirjan todellinen myyttihahmo. Romaanin henkilöiden uskottavuuden puute on ehkä tietoinen tehokeino, jolla – Wildelta napatun moton mukaisesti – moraali tehdään tarpeettomaksi ja juoneen saadaan ikään kuin ilmaisia lisäkierroksia.

Päähenkilöllä ei ole puutetta kauniista naisista, maineesta, tavarasta tai rahasta. Tässä mielessä Helsinki 12 on fantasiaromaani, jonka tekijä on innostunut mitä jos -leikistä. Tietysti kaikki nojaa amerikkalaisen seikkailukirjailijan Harold Robbinsin teesiin siitä, että kuvailua vaaleanpunaisessa samppanjanssa kylpemisestä helpottaa se, kun itse kylpee vaaleanpunaisessa samppanjassa.

Kirjailijanimen taakse piiloutuva Tuomas Vimma pelaa taitavasti tekijäharhalla. Kirjan takakannen tekstistä ei voi olla varma, kertooko se Helsinki 12:sta vai sen kirjoittajasta.

Helsinki 12 kääntyy ajelehtivasta fantasiaromaanista kohti perinteistä trilleriä, kun mukaan sotketaan kansainvälinen huumekauppa. Visuaalinen teksti muuttuu entistäkin pinnallisemmaksi, eikä viittauksia kung fu -elokuviin ja Matrixiin edes vältellä. Väkivallasta ja tuotemerkeistä voi vetää suoran linjan Bret Easton Ellisiin, Irvine Welshiin ja Stewart Homeen: ”Monotin sitä uudella Magnumin Extreme Response Series Seal -kengälläni tyylipuhtaan maegerin tauluun. Kaveri hyytyi kuin hirvi Pendolinon keulaan ja putosi katuun päästäen jännän äänen.”

Menestys ja merkkituotteet

Toiminnallinen Helsinki 12 ei haasta ajattelemaan, eikä se ole sen tarkoituskaan. Kauempaa katsottuna romaanissa on totta kai mahdollista nähdä IT-huuman allegoria, kun ansioton luksuselämä vaihtuu ajojahteihin. Heikot sortuvat elon tiellä, ja hengissä säilyvät joutuvat sopeutumaan uuteen tilanteeseen muuttamalla identiteettiään.

Ehkä Helsinki 12 pyrkii satiirisesti kertomaan, miten AD:t hahmottavat mainosmaailman verrattuna copywritereihin. Copywriter tekee kyynisen ja sisäiseen maailmaan uppoavan tilitysromaanin, kun taas AD kirjoittaa pidäkkeettömän ja visuaalisen seikkailukertomuksen. Jos Cadillacin takapenkillä on miellyttävämpää itkeä kuin Ladan, ei tekstissäkään ole syytä heittäytyä ankeaksi:

”Avatessani pullolliset vuoden 1949 Volnay 1er Cru Santenotsia ja seiskakolmosta Mersaul-Perrièresiä tuijotti jokainen silmäpari meitä herkeämättä, ja jälkiruuaksi nauttimamme hasselpähkinäpraliinileivokset ja pienet tujaukset 40-vuotiasta Pierre de Segonzacin XO:ta herättivät peittelemättömiä kateuden huokauksia.”

Tuomas Vimman Helsinki 12 on materialistinen romaani, jossa mielikuvia välitetään tunnettujen henkilöiden, ravintoloiden ja tuotemerkkien avulla. Kun toimistoissa könöttävät huumehörhöt pystyvät tarvittaessa vaikka mihin urotekoihin, ollaan enemmän supersankarien kuin mainosmiesten maailmassa. Helsinki 12 on kirjallinen toimintaelokuva perimiehiseen makuun. Jos se löytää kohdeyleisönsä, jatko-osia voi olla odotettavissa.