Huulilla, nolo tuuli

Tuukka Terhon (s. 1984) esikoisrunokokoelma Huulilla, nolo tuuli vaikuttaa vilpittömältä nuoruuden tuntojen kuvaukselta. Runot eivät tavoittele suurta elämänselitystä vaan tarkastelevat herkän nuoruuden ja kasvun tuntoja. Katoavista asioista nauttimista korostetaan kokoelmassa myös japanilaisella mono-no-aware -idiomilla, joka tosin jää hiukan päälle liimatun oloiseksi. Teema olisi kyllä käynyt selväksi ilman yksittäistä japaninkielistä kohtaakin.

Kokoelman merkityssisällöt ovat laajoja ja monisyisiä, ja runominän kokemukset vievät lukijan kohti epätarkkarajaisia toiminnan ja tapahtumisen käsitteitään, toisaalta mutkattomasti, toisaalta välillä kovin etäälle jääden.

Ntamon kirjoille ominaiseen tapaan Terhonkin teos on hiomattoman oloinen. Runojen hiomaton muoto sopii toisinaan nuoruusteemaan hyvin, mutta toisinaan temaattinen syvyys katoaa tai vähenee sen vuoksi. Osa runoista jää jokseenkin harjoitelmamaisiksi ja löyhiksi; pieni jykevöittäminen olisi voinut olla hyväksi. Vaikkakin, luonnosmaisuus sopii niihin abstraktin aineettomuuden unitunnelmiin, joissa Terhon runot usein liikkuvat. Eräät runoista tulevat kuitenkin auttamattoman nopeasti ohitetuiksi, koska sisällölliset ainekset jäävät irrallisiksi ja abstraktit käsitteet hallitsevat runoa tekemättä kuitenkaan vaikutusta.

Esimerkiksi yhden runon alkua: ”Enemmän kuin silmä tapaa / kauneus meissä toisissamme / ei anna myöten / enemmän kuin syvyys antaa / ja ymmärtää”. Jos merkitysulottuvuus jää liian etäiseksi, teksti ei toimi runoutena tai jää puolivalmiin tuntuiseksi. Epäonnistuneena kokoelmaa ei kuitenkaan voi pitää: kokonaisuus vaikuttaa harkitulta, ja mielenkiintoista materiaalia on paljon.

Runojen fyysisyyden kuvaus on, sanoisinko, sangen pinnallista, siistiä ja nättiä. Melkein häiritsevästi. Runominän fyysiset toimet ja havainnot kartoittavat ihmisruumista miellyttävästi ja jotenkin turhan säästeliäästi. Jos runoissa on mukana epätavallisempaa fyysisyyden kuvausta, siirrytään heti arkikokemuksesta abstraktimmalle tai metaforisemmalle tasolle, esimerkiksi: ”aamiaisesta tein kaupungin, maito / toi tsunamin aurinko aurinko polttaa / reiät kasvoihin”.

Minän ja sinän suhdetta puidaan runoissa paljon, mutta sen esilletuonti on pakotonta ja sujuvaa. Nuoruutta tosin kuvataan melko tavanomaisesti seksuaalisuuden ja nuoruuteen kuuluvan ”makeuden” kautta: ”minä ihailen sinua kaukaa // sitä paitsi kaikki on / ihan kaikki on kiihkeää sokerimuroa / ja multana sekaisin sormuksessa”. Eräissä yksityiskohdissa nuoruudenpalon ylitsevuotavaisuutta kuvataan koskettavastikin: ”minä tarjoan / anteeksi jos läikyn”.

Jää yksilölliseksi makuasiaksi, pitääkö lukija Terhon tavasta kirjoittaa abstrakteista, isoista asioista (uni, jumala, kuolema, syntymä, rakkaus jne.). Minusta niitä mainitaan runoissa hiukan liian tiheästi. Välillä olisin toivonut, ettei avainkäsitteitä olisi käytetty aivan niin suoraan ja sellaisenaan. Esimerkiksi uni-sanan jatkuva esiintyminen tuntuu valtaavaan jo liikaa temaattista tilaa. Runominälle tapahtuvat asiat liittyvät usein mielensisäisiin asioihin: tunnetiloihin, havaintoihin, uniin, kielen muodostumiseen. Arkisuus ja abstrakti yleistekijyys ovat paikoitellen hauskasti rinnan: ”Avaan pullon ja saavutan”.

Elämänfilosofinen ote yhdistelee nuoren runominän ihmetystä ja viisasta ymmärrystä, joskaan ei kovin omaperäisesti: ”mitä on kun on syntynyt ja tietää / että siihen täytyy tottua”. Sisällöstä jäi minulle varovaisuuden vaikutelma, kuin tämän kokoelman runoista puuttuisi vielä jokin lukijan mukanaan vievä sivallus, uskaltava elementti. Muotopuolellakin runoilija on maltillinen kokeiluissaan. Terho on käyttänyt niukasti välimerkkejä, mikä on nykyrunossa varsin tavallista. Laajamerkityksisten sanojen (Sattumankauppa, Kohtalo, Tulevaisuus) kirjoittaminen isolla alkukirjaimella latistaa harmillisesti kokoelman lopun.

Kokoelman nimi Huulilla, nolo tuuli on erottuva ja äänteellisesti hieno mutta sisällöllisesti ei kovinkaan puhutteleva tai kokoelmaa erityisesti luonnehtiva. Hetkellisyyteen, katoavuuteen ja nuoruuden ujouteen tuo monitulkintainen huulilla oleva nolo tuuli viitannee. Siinä on myös aavistuksia siitä salavihkaisesta, tummasävyisestä huumorista, jota Terhon runoissa on.

Tuukka Terhon esikoiskokoelmasta jää kuitenkin hyvä tuntu. Tästä runoilijan on hyvä jatkaa.