Kuuntelen maan kierroksia

Tuula Hortamon esikoiskokoelman runot syntyivät 1980-luvun viimeisinä vuosina. Sen jälkeen ne pysyivät salassa. Vieremän kansalaisopiston kirjoittajapiirissä salaisuus alkoi purkautua, ja nyt Hortamo pitää kirjoittajapiiriä tärkeämpänä verkostona kuin ”kuin nettiyhteyksien kautta saatua milloinkaan”. Hortamon runot luettuaan Kiiltomadon nettiheimolaisen tekee mieli tutustua Vieremän kirjoittajapiiriin, jossa ihminen ei olekaan yksin.

Vieremäläisen toimittajan Tuula Hortamon (s. 1943) saatesanoista ei käy selville, onko Vieremän kirjoittajapiirin vetäjä Jaakko Knuutinen, jota runoilija kiittää esikoiskokoelman koostamisesta? Jaakon kanssa tai ilman, Hortamon esikoisen perusteella Vieremän kirjoittajapiirissä on istuttu runouden äärellä useamman kierroksen verran.

Ehkä on istuttu jopa niin pitkään, että on päädytty sisäsiisteiksi. Hortamon runoissa ei ole tilkkeitä eikä toisaalta kierroksia kiihdyttäviä vetojakaan. Kun kaikki on kovin siistiä ja tasapainossa, jotain tuntuu elämästä puuttuvan.

”Jaetaan jokaiselle saman verran/
Sinä saat pyöreän kiven/
minä pilvilampaista pienimmän/
Ilta on viileä/
mennään kotiin”

Kun yksittäinen runo irrotetaan osastostaan ja yhdistetään se mielikuvaan sisäsiisteydestä, syntyy yhtä pahaa jälkeä kuin Poetry slameissa tai Runoraadissa pahimmillaan. Näinhän kritiikeissä kuitenkin näytetään toimivan, kun arvostelija kuvittaa omia ajatuksiaan toisen teksteillä. Runoilija voi kauhistua, ja lukija voi jatkaa kriitikkonsa lukemista. Mitä paremmin hän on lukenut arvostelijansa, sitä useammin sokea löytänee jyvän. Tai lehmän.

”Sininen lehmä/
märehtii hiljaisuutta/
Kahlaan vihreässä meressä/
alkumetsän portille/
Puun alla istuvalla on/
näkevät silmät”

Runoa voi tulkita niin, että kun malttaa jäädä paikalleen, silloin näkee. Silloinko vasta kun malttaa istua, lehmä näyttää siniseltä ja meri on vihreä?

Ei vaan toinen, joka malttaa lukea toiseen kertaan, näkee, että metsä on vihreä meri, jossa kahlataan. Pysyykö lehmä silti sinisenä? Eikö muunkin väristen lehmien märehdintä voi näyttää hiljaiselta mietiskelyltä alkumetsän portilla, mikä tarkoittaa puun juurella istumista?

Voi lukea myös niin, että runon minä kahlaa vihreän heinikkomeren läpi puun juurelle, mistä näkee, että lehmä on sininen. Tässä tulkinnassa kaksi ensimmäistä säettä pitäisi siirtää runon loppuun, jos ollaan loogisia eli arkijärkisiä Pihtiputaan pappoja. Onko tämä sininen lehmä jokin lelulehmä? Kahlataanko se kädessä varjoon, missä viisaat viihtyvät?

Jään nyt silittämään tätä sinistä lehmää, koska kuvittelen yksityisen kautta sanovani yleisempää Hortamon perinteiseen modernistiseen runokäsitykseen luottavasta kirjasta, mikä tarkoittaa enemmän minimalismia kuin maksimalismia, mieluummin tarkkuutta kuin kokeellisia turskahduksia.

Sininen löytyy jo kokoelman toisesta runosta, jossa sinistä ruukkua etsitään erämaan hiekasta. Sinistä ruukkua etsitään autiomaasta syvyyksien veden kantamiseksi, mikä tuo mieleen Eevan Tikan toisen kokoelman Lukittu kaivo (Gummerus 1989), jossa elämänveden avain kilahtaa dyynien varjossa. Mies palaa erämaasta valmiina uuteen myös Hortamon kokoelman viimeisessä runossa ja säkeessä.

Kolmannen kerran sininen esiintyy kokoelman viimeisessä runosta, jossa ollaan Valkoisen karhun tiellä. Kun palataan matkalta maailman alusta, lauletaan ”ensimmäisestä karhusta, syvyyksien leikkivistä kaloista / valkoisesta käärmeestä ja metsän sinisestä lehmästä.”

Tämä ”metsän sininen lehmä” voi olla kalevalaisen sinipiian lehmä. Sininen lehmä voi tarkoittaa myös latvialaista lehmää. Latviasta nimittäin väitetään löytyvän ruskeiden ja mustavalkeiden lehmien lisäksi sinisiä. Joku saattaa ajatella niinkin, että määrittelemällä lehmä siniseksi, se muuttuu ei-lehmäksi, mahdottomaksi elukaksi luokitella mihinkään perinteisiin paradigmaattisiin luokkiin.

Valkoinen karhu ja käärme

Sinisen, vihreän ja valkean lisäksi kirjan värejä ovat musta ja punainen. Sinistä yritän miettiä. Vihreä on kokoelman yleisin väri, joka yhdistyy jatkuvasti hyvässä mielessä luontoon lehden, niityn, meren ja silmien kautta. Runossa valkoinen on valoa ja tyhjyyttä, kun ”Hiljaisuus tyhjentää valkoisen pöydän / kuin vesi hiekan peittämän kiven”, ja viimeisen osaston nimessä karhu on valkoinen. Kuitenkaan viimeisen osaston runoissa karhua ei mainita valkoiseksi vaan käärme on valkoinen.

Multa on musta kerran, ja sen jälkeen mustaa ei kirjassa näy. Aivan kuten kirkkovuoden aikana musta on vain kerran liturgisena värinä. Punaista näkyy punaraitaisessa matossa ja Punakantisessa kirjassa, joka odottaa lukemista taskunpohjalla. Punakantinen kirja on punainen kuin veri, jolla painetaan elämän kirjapainossa uusi sivu joka päivä.

Hortamon värit ja jotkut sanat kuten ”juurikirjain” ovat kielikuvaa isompia merkityksiä, joiden avaimia saa etsiä. Silti kaivo voi säilyttää salaisuutensa, ja on palattava erämaahan etsimään lukitun kaivon avainta.

Kun esikoisrunoilija jättää jälkeensä salaisuuden, jää miettimään seuraavia jälkiä ja kierroksia. Voiko esikoisrunoilta odottaa enemmän? Pitäisikö tarttua esimerkiksi muka-runolliseen sanajärjestykseen säkeessä ”joka unohtunut on”? Sitäkin jään miettimään, miksi adjektiiveistaan niin tarkkaa teosta kehutaan takakannessa ”syväksi ja väkeväksi”.