Rakas

Mitä rakkaus onkaan? Tähän kysymykseen Rakas antaa useita vastauksia. Minulle vastausten etsiminen teki Tuula-Liina Variksen kirjasta monitasoisen, ajatuksia avaavan psykologisen ja yhteiskunnallisen trillerin. Ulkoiset tapahtumat lähtevät liikkeelle toimittajan ennenaikaiselle eläkkeelle joutumisesta. En silti lukenut kirjaa keski-ikään tupsahtaneen toimittajan muistelona, vaikka ajankuva on koko teoksen matkalla herkullisen tarkka.

Peilissä ja ikkunassa (WSOY 1996) Tuula-Liina Varis sanoo: ”Päiväkirjamuistiinpanot ovat eräänlaisia mielen reunahuomautuksia elämälle, joka tapahtuu toisaalla…” Olen lukenut Variksen tuotantoa kokonaisuutena ja päässyt kirjoittajan sisäiseen kehityksen seikkailuun mukaan. Ymmärrän kuitenkin, jos joku lukija on kokee rakenteen vaikeaksi. Päiväkirjamuistiinpanot lomittuvat Rakkaassa varsinaisen tarinan kanssa siten, ettei aina tiedä, kumpaa lukee. Molemmissa on sama päähenkilö ja Iiriksen näkökulma asioihin ja ihmisiin.

Rakas on monisyinen romaani, jonka nimestä lähtee liikkeelle useampikin rakkauteen liittyvä juonikudos. Miessuhteitten lisäksi nousee esiin lapsen ja kasvattajan suhde. Loppupuolella pohdittavaksi otetaan yksilön suhde yhteiskunnalliseen. Rakkaus on elämän ymmärtämistä. Jos siihen uskaltaa, voiko samalla pakottaa itsensä yhden poliittisen järjestelmän uskomuksiin?

Juoni etenee alun tehokasta ja kaiken nykypäivään sitovaa leikkausta lukuun ottamatta kronologisesti: lapsuus ja kouluikä, nuoruus ja varhaisaikuisuus työelämään tutustumisineen, naimisiin menemisineen ja eroineen. Avioeroon uhrataan vain muutama kymmenen sivua, ellei siihen lasketa ex-aviomiehen, Riston, elämän tuhoutumisen kuvausta. Äkkiyllätys tulee loppujakson reilussa 30 sivussa. Yllätystä on turha mennä etukäteen konkoilemaan, koska varsinainen jännitys sisältyy juuri taianomaisiin 300 edelliseen sivuun.

Lukiessani Variksen varhempaa tuotantoa yhdistin hänet mielessäni nobel-kirjailija F. E. Sillanpäähän, mutta siinä missä Sillanpää on lavea havainnoitsija, siinä Tuula-Liina Varis on subjekti, muuttaja. Hän kirjoittaa teos teokselta auki kokemaansa. Elää ja kehittyy yhä enemmän himoittavan kirjoittajana. Onko enää pakko kuljettaa mukana päiväkirjaa?

Mitä rakkaus onkaan?

Aiemmissa teoksissa kirjoittajan päässä kiukkuillut äiti on nyt saanut armon. Äiti helisee naurua ja kulkee rehevine, keinuvine lanteineen ja tytisevine pakaroineen, ’hänen rintansa pomppivat ja hetkuvat ohuen kankaan alla, mahansa pullottaa pehmeänä ja reidet leviävät, kun hän istuutuu. Hän tuoksuu makealle ja kirpeälle ja aamuisin jollekin, josta tulee mieleen sammakonkutu.’ Tällaisen äitikuvan kanssa on iloista elää. Iiris on äitinsä tyttö.

Tämä äiti eli rohkeasti seksuaalisena olentona omassa ajassaan, jossa aviovaimoa pidettiin huorana, jos se halusi itse, ’sillä vain huorat haluavat itse, muut antautuvat vastoin omaa haluansa, suuresta rakkaudesta.’ Tällaista ajattelua vasten joutui päähenkilökin omia kokemuksiaan peilaamaan.

Vaikka Tuula-Liina Variksen tuotannossa jokainen kirja on oma kokonaisuutensa, hänen maailman ja ihmisen tutkimuksensa ymmärtää syvimmin lukemalla koko tuotannon, aina Esiäiti kellarissani kokoelman (WSOY 1993) ensimmäisestä ’Kantaäiti’-jutusta alkaen. Jokaisen kirjan valotus, jokainen spotin siirto, valottaa samoja ihmisiä ja tilanteita sävyiltään ja merkityksiltään uusiksi. Tästä syntyy psykologinen jännitystarina.

Jos rakkaus kantaa, viha pitää ainakin tilapäisesti koossa. Orvoksi jääneen Iiriksen kasvattanutta Ellen-tätiä tullaan varmaan jossain Variksen teoksessa vielä työstämään, jos merkit paikkansa pitävät. Nyt Ellen-täti on läpi kirjan Iiriksen ankaran vihan ja torjunnan kohde. Torjunnastaan huolimatta Iiris kuitenkin omaksuu tädin ohjeista yhden: taipumuksen itsenäiseen ajatteluun, epäilemään iskulauseita ja väkijoukkojen manipulointia. Hänestä tulee elämän tutkija. Hän säästyy Riston kohtalolta, järjestelmän manipulaatiolta, kuolemalta.

Kaikkiin lukkoihin ei käy sama avain

Poliittisissa etsinnöissään ja uskomuksissaan Risto tuli alistaneeksi ja alistuneeksi, kylväneeksi siten kärsimystä ja tuhoa. Hänen kohtalonsa kuvaus on ilottelua yhteiskunnallisen kirurgin leikkauspöydän ääressä. Kun Riston yhteiskunnalliset uskomukset avataan, entisestä idealistisesta kirjallisuuden harrastajasta jää jäljelle vain löyhäpäinen ’koko maailman käyttöohjeen tavoittelija’, ’kaikkiin lukkoihin yhden avaimen etsijä’.

Raulia, toista rakasta miestä, ei kirurginpöydälle aseteta, koska täytyy olla joku, johon voi sijoittaa tunteen: se olet sinä, ’se, jota minä niin halusin’. Vaikkei Iiriksen haluaminen Raulia elämässä kantanut, unelma Raulista auttoi Iiristä itseään jaksamaan.

Kuvaus Iiriksestä voisi olla kuvaus ihmisestä, joka tarvitsee vielä edes yhden elämänpetoksen, jotta jaksaisi eteenpäin tehtävässään, elämän tutkimisessa. Toinen mahdollisuus on antaa tulla sen mykän, kasvottoman, joka levittää harmaata ja mustaa kaapuaan sulkeakseen sisäänsä.

Rakkaus ei viihdy toisten alistamisessa eikä alistumisessa. Rakkaus ei elä pelossa ja arkuudessa. Peilissä ja ikkunassa kiltti isähahmo kuolee, koska kukaan ei uskalla nähdä hänen rakkauttaan. Odotan kirjailijan jatkavan vastauksen etsimistä kysymykseen: Mitä rakkaus onkaan?

Variksen tuotantoa lukiessani minulla oli kirjanmerkkinä vanhan taistolaisnaisen lähettämä kortti, jossa on teksti: ’Brave Mädchen kommen in den Himmel. Böse Mädchen kommen uberall hin.”