Biopsia

”Hänen nimensä on Belle Biopsia ja haava säkenöi hänessä niin kuin celsius syvänteissä luo lämpöä keinoja kokeillakseen”, Tuula Sipilä kirjoittaa esikoiskokoelmansa johdantorunossa.

Jos Biopsiasta täytyisi ottaa biopsia – koepala tai solunäyte elävästä kudoksesta – se voisi olla hyvin olla juuri tämä virke. Siinä tiivistyvät Sipilän keskeisimmät ilmaisukeinot: pitkät polveilevat virkkeet, modernistisen odottamattomat kielikuvat, luonnontieteellinen sanasto sekä hyvin fyysinen, selkäytimessä resonoiva kuvasto (haavat, lämpö, säkenöidä).

Irralliset metaforat näytepulloissa

Sipilän runot voisi ensisilmäyksellä sekoittaa surrealistiseen, fragmentaariseen lyhytproosaan – ei lyhyitä rivejä, vaan kokonaisia lauseita. Runoiksi ne paljastaa niiden sisältö: niiden pääsisältö ovat mahdollisimman erikoiset metaforat. ”Sellainen tuleentunut tähkä kun olit, kuorenruskeaa keramiikkaa.” ”Tavallinen tiistai on arkilintu keskilattialla.” Siinä mielessä Sipilä on modernistien jälkeläinen, sanoisinko että myöhäismodernisti. Hänen vähäeleinen, kuvakeskeinen tyylinsä kantaa kaikuja varsinkin imagisteilta.

Sipilä on modernistien jälkeläinen, sanoisinko että myöhäismodernisti.

Toisaalta luonnontieteellistä sanastoa ahkerasti käyttävä Sipilä tuo väkisinkin mieleen Eeva-Liisa Mannerin. Hänen runoissaan vilahtelevat niin luonnonilmiöt (magneettikenttä), oudot kasvit (belladonna, iiris) ja eläimet (merilukki, pyöriäinen, ”mukavat monnit ja syvänmeren liskot”) kuin tiedejargon (molekyylit, boforit, diagnoosi).

Fragmentteja nämä tekstit toki ovat: väläyksiä todellisuuteen, näennäisen abstrakteja ja irrallisia havaintoja.  Sipilän runoja ei voi lukea samalla lailla kuin Manneria ja jopa Ezra Poundia voi; metaforien ketju tuntuu aivoihin takertuvilta sirpaleilta, jotka on käsiteltävä rauhassa yksi kerrallaan (kuin tutkija näytepaloja!) Siinä Sipilä muistuttaa kustantamonsa päällysmiestä Leevi Lehtoa.

Tosin Sipilä on usein jopa Lehtoakin kryptisempi, tavalla joka kääntyy paikoin jo itseään vastaan. En osaa arvostaa kovin korkealle sellaista poetiikkaa, jossa kuvakielen vaikeaselkoisuus on itseisarvo. Miltä kuulostaa vaikkapa tämä: ”Tatuoinnit kiiltokalliossa, veden välittömät ornamentit/ laineen kaksinlaulu, liiton linnoitus. Kukaan/ meistä ei majoittunut tänne eikä yhtäkään/ tavattu elossa enää.” Tajunnanvirranomaisuutta korostavat pitkät virkkeet, joita ei usein ole edes välimerkeillä pilattu.

Biopsia alkaa vaikuttaa kokoelman nimenä varsin osuvalta, kun aukeama toisensa jälkeen sivujen alaosassa kelluu lyhyitä, muodottomalta vaikuttavia paloja todellisuudesta. Niin laboratorioidenkin näytepalat ovat sellaisenaan irrallisia osia, joista ei tunnista enää kokonaisuutta, ei edes silloin, kun kaikki asetetaan rinnakkain. Silti ne voivat kertoa asioihin vihkiytyneelle enemmän kuin alkuperäinen kokonaisuus sellaisenaan koskaan. Ainakin jos hänen kärsivällisyytensä riittää.

Suurisilmäinen tutkijankatse maailmaan

Mitä Sipilä sitten tutkii tai yrittää kertoa? Monet runoista vaikuttavat oikeastaan rakkausrunoilta, kun tarkemmin katsoo: ”Kaikki alkoi siitä kun kävelimme kaltevasti. Varauduimme suojavaattein ja haalarein, tarpeellisin virityksin. Ensin olin myöntyä palavasti, sitten kaukaa ja viiltävästi. Hoidon päätyttyä melkein riistäydyin kokonaan.” ”Sitten uimme aaltoja vastaan kunnes diagnoosi paljastuu.” Sipilän runot ovat joka tapauksessa täynnä tunnetta ja fyysisyyttä – sitä, minkä puutteesta imagistit ylpeilivät, mutta mikä yhdistää hänet yhä tiiviimmin Manneriin. Samaa polttelevaa kaipuuta ja kätkettyä hellyyttä on molempien runoissa.

Juuri ihmetystä saatettiin aina uuden ajan alkuun saakka ylistää kaiken tiedonjanon lähteenä.

Kustantamon kuvauksen mukaan Biopsia kertoo ”intersubjektiivisesta todellisuudesta”: runoissa ovatkin läsnä niin läheisyys kuin kommunikoinnin vaikeus. Toisaalta biopsia otetaan nimenomaan elävästä kudoksesta. Myös Sipilän väläykset ovat ohikiitäviä hetkiä, jotka voivat vain vähän aikaa säilyä kihisevinä muistiinmerkitsemisensä jälkeen, siinä missä näytepala lasissa. Niin levoton asia on elämä. Sillä juuri itse elämästä Sipilä loppujen lopuksi kirjoittaa, jollain oudolla tavalla hyvin arkisestakin elämästä. Siitä, mikä on välittömän kokemuksen piirissä.

Sipilä kuitenkin katselee sitä oman kaleidoskooppinsa läpi, paikoin jopa naivismin kanssa flirttaillen. ”Hän joka rakastaa koepaloja ja keskeneräisiä asioita kysyy: anteeksi, ikävöittekö usein ja kenen ikävää? Mieleni sumentuu vastaamaan niin kuin organisaatioissa puhutaan.” Jotkut puhuvat lapsen kyvystä ihmetellä, katsella silmät suurina jotain pientä yksityiskohtaa tai koko maailman suuruutta ja ihmeellisyyttä kerralla. Ja juuri ihmetystä saatettiin aina uuden ajan alkuun saakka ylistää kaiken tiedonjanon lähteenä. Jotain sellaista humisee Sipilän runojen taustalla.

Ei liene sattumaa, että teos on omistettu ”To Whom It May Concern”; kenelle hyvänsä, jota vain kiinnostaa. Miksi kukaan muuten vaivautuisi ottamaan näytepaloja ja tutkimaan niitä?