Pilvi, jossa aurinko pesii

Kuopiolaisen kuvataiteilijan Ulla Remeksen (s. 1970) toimittama teos Pilvi, jossa aurinko pesii sisältää kokoelman hänen maalauksiaan, jotka ovat ilmestyneet Varmaa on vain vaellus –sarjassa. Mdf-levylle tehdyt sekatekniikkamaalaukset ovat olleet näytteillä muun muassa suomalaisen nykytaiteen Art Helsinki -messuilla Helsingissä 2011 ja suomalaisen nykytaiteen biennaalissa Japanin Osakassa samana vuonna.

Maalausten yhteyteen Remes on valikoinut joukon Niilo Rauhalan (s. 1936) runoja. 35 runoa ovat peräisin viidestä eri kokoelmasta, joista vanhin on Taivas käsissä sykkii (1993) ja uusin Aavistus ja ihme (2005). Rauhalan runot korostavat etsintää, jossa löytö tuntuu olevan vääjäämätön jonakin päivänä:

”Elämä / niin käsittämätön, / että sen täytyy olla / jotakin varten.//”

Remeksen öljymaalaukset Pilvi, jossa aurinko pesii -kokoelmassa ovat värikylläisiä. Värejä ja sävyjä löytyy myös runoista. Remeksen ekspressionistissävytteinen kuvatodellisuus on kaukana tavallisesta. Käykin niin, että Rauhalan runot selittävät vaikeita kuvia, ei toisin päin.

Hehkuva aurinko

Ulla Remes on ehtinyt tehdä mittavan taiteilijauran. Näyttelyitä on useita vuodesta 1999, jolloin Remes debytoi kuvataiteilijana Helsingin Linnunlaulussa. Taiteilijan yksityisnäyttelyitä on ollut vuosien aikana ympäri Suomea sekä Englannissa (2005) ja Espanjassa (2010). Remeksen viimeisin yksityisnäyttely oli kuopiolaisessa Galleria Carreessa vuonna 2010.

Niilo Rauhala puolestaan on Oulussa asuva runoilija. Ennen jäämistään eläkkeelle Rauhala toimi pappina ja sairaalateologina. Hän osallistui asiantuntijajäsenenä Raamatun käännöskomiteaan ja kirkon virsikirjakomiteaan sekä vanhoillislestadiolaisten Siionin laulut -kokoelman uudistustoimikuntaan.

Runokertojalle rukous on tärkeä asenne ja toiminta.

Rauhalan lyriikka on ollut uskonnollissävytteistä lähes koko hänen pitkän tuotantonsa. Runoilijana Rauhalaa on luonnehdittu uskonnolliseksi modernistiksi. Kymmenen lapsen isä on kirjoittanut erityisen paljon runoja lapsista ja näiden oikeuksista. Myös maailmanparannus on Rauhalalle tuttu aihe: maailman ja luonnon tila ja tulevaisuus ovat saaneet hänen äänensä.

Rauhala on julkaissut yli kaksikymmentä runokokoelmaa. Rauhalan merkitystä virsirunoilijana korostaa se, että vuoden 1986 virsikirjassa on kolmetoista Rauhalan itse kirjoittamaa virttä. Lisäksi runoilija teki virsikirjaa varten 14 suomennosta sekä lukuisia uudistuksia ja muokkauksia muihin virsiin.

Pääteoksinaan Rauhala pitää kokoelmia Lumen ja auringon välissä (Otava 1973), Sade ja elämä, jäljittelemättömän runsas (Otava 1976) ja Purjeitten nopeat varjot (Otava 1989).

Matkateema kulkee läpi teoksen.

Matkateema kulkee läpi Pilvi, jossa aurinko pesii -teoksen. Aurinko ja sen peitto (pilvi) käyvät vuoropuhelua. Aurinko hallitsee taivasta ja kulkee sen poikki ennalta säädettyä rataa pitkin. Välillä auringon eteen nousee luonnollisia pilviä, välillä taas ihmisen tuottama savu. Kirkkaan taivaankappaleen väri muuttuu tämän tästä hohtavan punaiseksi, kunnes valo sammuu yön tullen.

Auringon ja pilven dialogissa vertautuvat elämä ja kuolema, jotka tuntuvat lähtevän liikkeelle samasta pisteestä, saman käskijän sanoista. Vaikutelmaa täydentävät Remeksen kuvat, joissa aurinko hehkuu toisinaan tulipallona sytyttäen eteensä joutuneet puut ja asujaimiston punertavaan hehkuun. Symboli elämän hohteesta on hätkähdyttävän havainnollinen, vaikka piirtyy verkkokalvoille irvokkaana.

Viisas ystävä

Rauhalan runokertojalle elämä on viisas ystävä, joka puhuu menneisyyden ja tulevaisuuden kieliä ja ymmärtää kaiken maan ja taivaan välillä. Kaikkitietävälle ja aistiherkälle kertojalle elämä on saattaja, jonka varaan voi heittäytyä turvallisesti:

”En mene ovesta, joka on suljettu / ja vailla ripaa.// Sinun matkaasi lähden, / vielä on kaikki näkemättä, / kaikki mikä on jo nähty. //”

Runokertojalle rukous on tärkeä asenne ja toiminta. Rauhalan runoissa on useita huokauksia Korkeimman tai muun jumalan puoleen. Kertoja kääntää katseensa ylöspäin, jotta taivas ainoastaan näkyisi maallisten sijasta. Nimikkoruno pelkistää paitsi Rauhalan kertojan ajatuksia myös näkymiä Remeksen luomien maisemakuvien taakse:

”Tunturin rinnettä lähestyy kuun siivu / ja pilvi, jossa aurinko pesii./ Otan ne vastaan / ja katson alhaalla levittäytyviä / virran käsivarsia./ Niiden suonissa virtaa sinun lämpösi,/ ne kohoavat ja kietoutuvat ympärilleni,/ purot juoksevat kallioiden varjossa.//”

Kauneudestaan huolimatta Remeksen kuvasarja ei muodosta kovin harmonista tai tyylillisesti yhtenäistä kokonaisuutta Rauhalan runojen kanssa. Vaikka tarkoitus on ollut toinen, kuvat ovat liian kaukana siitä uskonnollisesta todellisuudesta, johon pappisrunoilijan toiveikkaat ja elämänmyönteiset runot luovat suuntaa.