Tähtien välinen pimeys

Miten määrittyy ihmisen elämä osana yhteistä todellisuutta, kun pimeän aineen massa on 90 prosenttia koko maailmankaikkeudesta? Helmikuussa 2005 ilmestyneen Ulla Vaarnamon kolmannen teoksen Tähtien välinen pimeys kirkkaan hämärät novellit luotsaavat lukijaansa halki ajan kerrostumien – eikä päivä ole milloinkaan aivan tavallinen päivä, vaan aina on mahdollisuus muutokseen.

Ulla Vaarnamon ensimmäisen novellikokoelman, Pyörteen (Tammi 2000), tekstejä luonnehdittiin naisnovelleiksi. Nyt ei pelkkä yksilön kokemuksen kuvaus riitä; Vaarnamo sukeltaa syvemmälle. Mitä aika on? Onko sattumaa olemassa? Suuret kysymykset seuraavat henkilöitä ja välissä ihmetellään, onko kahvi taas loppu tai voiko kyynärpää paljastaa ihmisen eroottisuuden.

Kuten Pyörteessä myös Tähtien välisessä pimeydessä päähenkilöiden nimet jäävät monesti selviämättä. Näin kukin heistä voi olla kuka tahansa. Symbolinen taso nousee juonen tapahtumia olennaisemmaksi. Henkilöiden roolit yhdistyvät planeettojen asemiin, galaksien syntyminen päähenkilön tärkeisiin hetkiin, teatterin väliaika ajan suhteellisuuteen ja epäolennaisuuksien katoamiseen. Joistakin novelleista jää käsitys, että vaikka henkilöitä on kaksi ja kerrontaratkaisuna dialogi, minäkertoja keskusteleekin itsensä kanssa. Näin näyttäisi olevan mm. ”Peikkometsässä”, jossa naavaisten ikihonkien keskellä nainen kokee ajattomuuden kokemuksen: ”Tilaa edessä, sivuilla, kaikkiin suuntiin. Kun kääntyy itsensä ympäri, kaikki mikä on jäänyt taakse, kääntyy mukana ja joutuu pyörivään liikkeeseen, liike kiihtyy ja menneisyys repeytyy keskipakoisvoiman ansiosta – – ”. Sama teema, ikuinen nyt-hetki, toistuu hieman muunnellen myös monessa muussa novellissa. Usein Vaarnamo onnistuu esittämään vanhat filosofiset ajatukset uudessa valossa, paikka paikoin kertoja tai henkilöt jäävät toistamaan itseään.

Uusi pelottavan tuttua

Toisin kuin Vaarnamon aiemmissa teoksissa, novelleissa on nyt myös scifin aineksia. Joissakin eletään yhteiskuntaa, joka sisältää ilmiöitä, joita ei (vielä ainakaan) nyky-yhteiskuntamme tunne: radion tai television kautta kuuntelijan aivoihin lähetettäviä aivojen rakennetta muokkaavia impulssikäskyjä ynnä muita ihmiskäsittelyjä. Jokaisen on pakko katsella televisiota iltaisin, ja työpropagandan johdosta yksilön vapaa oma aika on halveksittavaa, lähes kiellettyä. Scifi on parhaimmillaan ajankohtaista yhteiskuntaa kriittisestä näkökulmasta lähestyvää kirjallisuutta. Vaarnamon novellien miljööt ja kauhukuvat vaikuttavatkin osittain myös pelottavan tutuilta.

Moniulotteisuus on Tähtien välisen pimeyden kiehtovimpia ominaisuuksia. Tästä johtuen on varoituksen sana paikallaan: Jos odottaa kirjan takakansitekstin perusteella vain eroja baareissa ja keittiöissä, voi pettyä tai joutua ymmälleen. Osassa novelleistaan Vaarnamo ei nimittäin päästä lukijaa aina helpolla. Minäkertojan alitajunnasta kumpuavat hahmot, erilaiset eläimet sekä muutamat mielikuvitusolennot, johdattavat lukijan turvattomampiin ympäristöihin ja symbolien avaamisen tekniikoille tulee käyttöä.

Kirjan kanteen on kuvattu punainen sohva, mutta kettua, joka liittyy tarinaan sohvasta, ei näy. ”Kettu”-novellin kettu kuvaakin tuntematonta aluetta minäkertojan pään sisällä, vierautta, pelkoja. Asunnossa majailevan ketun tullessa minäkertojalle todelliseksi tämä pääsee outouden pelostaan ja uskaltautuu lopulta ulos tapaamaan naapuriaan. Kun hän palaa takaisin, peilistä katsovat naapurin kasvot ja kettu on poissa. Se on täyttänyt tehtävänsä, pelko on nimetty ja poistunut.

Novellissa ”Norpan kutsu” päähenkilö puolestaan saa toivoa ja voimia norpasta, joka ilmestyy hänen mielikuviinsa. Novellissa kuvattu dystopia on kansalaiselle rankka tarkkoine valvontajärjestelmineen ja järjestettyine siivous- ja vierailuvuoroineen. Lopussa minäkertoja sitten loiskauttaa veteen, ui pois ja katoaa kartalta. Villi ja vapaa ihminen muuntuu suojeltavaksi kohteeksi, norpaksi, ja palaa takaisin alkumereen.

Vaarnamo ei kuitenkaan mystifioi itsetarkoituksellisesti. Yliluonnollinen ja luonnollinen ovat samanarvoisia ja tapahtumilla on yleensä psykologinen merkitys novellin henkilölle. Huimimpaan mielikuvaleikkiin ylletään novellissa ”Terästuomari”, jossa minäkertoja ottaa mittaa kahdesta roolistaan, ankaran itsekritiikin mestarista Terästuomarista sekä lapsenhahmoisesta Melkein-Keijusta.

Virkeä ja usein sarkastinen huumori palauttaa lukijan sfääreistä takaisin maan pinnalle. Syväluotaavien novellien seassa on nopeasti haukattavia tilannekuvia ihmissuhdesotkuista ja keskiolutbaarien miehistä sekä naisista. Ajan ja ikuisuuden käsite on läsnä niissäkin; jokaisessa novellissa tehdään tavalla tai toisella tiliä menneisyyden kanssa: ”Oli aika päästä siihen pisteeseen missä olin.”

Vaarnamon sisaruskirjailijoina näen Maarit Verrosen ja Raija Siekkisen. Verrosen teoksissa on samankaltaisia toden ja epätoden rajan ylityksiä, ja Siekkistä Vaarnamo lähenee tematiikaltaan: päähenkilö on usein lähdössä, matkalla jostakin pois ja jotakin kohti. Erona on, että siinä missä Siekkisen tekstien naiset usein jättävät nousemasta lentokoneeseen ja jäävät epävarmuuteen, Vaarnamon päähenkilöt tekevät ratkaisuja, jotka vakuuttavat lukijan ehdottomuudellaan.

Mielenkiintoista olisi lukea Vaarnamolta vielä rohkeampia rakenteellisia kokeiluja, kerronnan murtamista ja hirtehisen huumorin yhä hurjempaa laukkaa. Jään odottamaan jatkoa! Novelleja julkaistaan vuosittain erittäin vähän. Vaarnamo vaikuttaa olevan vahvimmillaan katsoessaan terävästi ilmiöiden ja henkilöiden läpi ja paljastaessaan arkisista hetkistä kappaleen ikuisuutta. Olenkin siksi iloinen, että hän palaa kolmannella kirjallaan takaisin novellien pariin. Vaarnamon toinen teos on romaani Honkain keskellä (Tammi 2002).