Supersalanen tyttöpäiväkirja

Supersalanen tyttöpäiväkirja kuvaa 2000-luvun alussa teini-ikäänsä aloittelevan tytön huulikiillon ja jätskin tahmaamia mielenmaisemia. Laura Kärkäs kuunteli teoksen äänikirjana, Roosa Pohjalainen luki sen paperilta. Miten lavarunous siirtyy teokseksi ja millaisia ovat tarranvaihtokauppojen lainalaisuudet?

Lavarunoilija Veera Miljan Supersalanen tyttöpäiväkirja (2022) ilmestyi samaan aikaan myös runoilijan itsensä lukemana äänikirjana. Esikoisrunokokoelmassa ajaudutaan venyvien kesäpäivien mittaan riitoihin, odotetaan elämää alkavaksi ja unelmoidaan, että hevonen olisi ikioma.

Laura Kärkäs: Ensimmäisellä kuuntelukerralla katsoin maisemia junan ikkunasta Kesälahdelta Kiteelle, toisella ujosti viheriöivää kasvitieteellistä puutarhaa. Maisema sekä ympäröivät olosuhteet tulevat kuuntelukokemuksessa automaattisesti osaksi tekstejä: audioteos onkin myös visuaalinen.

Veera Miljan teosta lukuun ottamatta en ole törmännyt äänitaiteen mahdollisuuksiin suurempien kustantamoiden runojulkaisuissa. Tämä tuntuu oudolta, koska hyvinvoiva lavarunoskene tavoittaa myös sellaista yleisöä, joka ei tartu kirjanmuotoiseen runoon. Lisäksi kaikkihan me haluamme peittää ajatusten kohinan äänitetyllä puheella. Vaikka kaupallinen koneisto ei ole vielä ottanut multimodaalisia runoteoksia omakseen, pääsee niistä nautiskelemaan ainakin digitaaliseen runouteen keskittyvällä Nokturno-sivustolla.

Roosa Pohjalainen: Kustantamoissa vallitsee tosiaan käsittääkseni yhteisymmärrys siitä, että runous ei sovellu äänikirjaformaattiin. Toki tällaiselle linjaukselle voi olla vissit taloudelliset perusteensa, mutta puhtaasti sisällöistä käsin tarkastellen sitä on hankala ymmärtää. Veera Miljan teos on hyvä esimerkki runoudesta, joka on kenties omimmillaan ääneen luettuna. Esiintyvänä runoilijana tunnetun kirjoittajan itse lukema äänikirja liikkuu kiinnostavasti lavarunouden ja kustantamon julkaiseman, painotuotteeseen perustuvan äänitallenteen rajalla.

Supersalasen tyttöpäiväkirjan painetussa versiossa typografia, asettelu tai muut visuaaliset elementit eivät ole niin keskeisiä merkityksen muodostuksen keinoja, että audiomuodossa menetettäisiin teoksen olennaisia tasoja. Suoraviivaiset ja selkeäsanaiset, runsaaseen toistoon perustuvat ja monesti listaksi rakentuvat runot eivät vaadi hidasta paneutumista ja pysähtymistä vaan avautuvat kuunneltuinakin.

Painetun kirjan äärellä ajauduin pari kertaa pohtimaan, toimisiko säe luontevammin lavalla tai äänikirjassa. Esimerkiksi käy seuraava sanaleikittely: ”kaikki sanoo mulle et puhu pelkkää totta puhu pelkkää totta / puhu pelkkää totta vaik sun ääni värisis // ja mä puhun pelkkää, tota, / ettei kaikki se mitä tässä on menis ihan vielä nurin”

Teospari ehdottaa rinnakkaisuutta hierarkian sijasta. Toivottavasti kirjatuotantokoneistoissa ymmärretään Tyttöpäiväkirjan myötä laajemminkin, että runous on turhaan jumissa paperilla.

Laura: Olen samaa mieltä siitä, että tekstit ovat parhaimmillaan äänikirjana, joskin kahden mediumin mahdollisuus erilaisten merkitysten tuottamiseen oli mulle suuri ilonaihe. Lukemisen konventioista ja akateemisuuden vaatimuksista johtuen on usein luontevaa ajatella, että äänikirja on versio: variaatio painotuotteesta. Teospari ehdottaa rinnakkaisuutta hierarkian sijasta, mikä tuntuu tuoreelta. Toivottavasti kirjatuotantokoneistoissa ymmärretään Tyttöpäiväkirjan myötä laajemminkin, että runous on turhaan jumissa paperilla. Veera Miljan työtä sanataiteen airueena ja teosmuodon hierarkioiden kyseenalaistajana tähdentää, että tekeillä on myös Supersalanen esitys. Monien eri mediumien välityksellä työskentelevä taiteilija kyseenalaistaa teoillaan väsähtäneen käsityksen siitä, että vain julkaistu kirja tekee runoilijan.

Päiväkirjan henkilökohtaisuus sekä teosten DIY-estetiikka ehdottavat tietynlaista keskeneräisyyden ja runsauden otetta, mutta irrottelun teot jäävät vähän varovaisiksi ja jollain tapaa huolellisiksi suhteessa sisältöön. Äänitaiteeseen ja foley-kolinaan olisi voitu tarttua reippaammin sen sijaan, että äänikirjan lopputulos jää sinne mainitsemallesi alueelle tallenteen ja itsenäisen teoksen väliin. Yrittääkö tuotantokoneisto palvella sovinnaista makua turvallisilla valinnoilla?

Samaan aikaan kun peräänkuulutan rosoja ja roiskeita – niin paperi- kuin äänikirjassakin – huomaan, että tee se itse -henki muistuttaa teoksista, joita ei ole tuutattu ulos suuresta julkaisukoneistosta, esimerkiksi Elsa Töllin Fun Primaverasta (2020). Leikekirjan ulkoasun hyödyntäminen Tammen teoksessa herättää tunteita, vaikka en ajattelekaan tietyn tyylin kuuluvan vain tiettyjä kanavia pitkin julkaiseville tekijöille. Yhteys Töllin teokseen löytyy myös tekijöiden taustasta: kumpikin kirjailija on merkittävä lavarunoilija.

Roosa: Totta, sillä on rajansa, miten uskottavana rosoinen DIY-estetiikka voi näyttäytyä suuren kustantamon julkaisemassa, lopulta ulkoasultaankin tavanomaisen huolitellussa kirjassa. Veera Miljan kokoelman visuaalisilla ratkaisuilla pyritään tukemaan sen puhujan vilpittömyyden vaikutelmaan ja rempseisiin rekisterinvaihdoksiin perustuvaa ääntä. Kannen tarrat ja leikekuvat, runojen lomaan käsin tussatut laulunsäkeet, listat ja kirosanat jäljittelevät teinivuosien päiväkirjan kiihkeää ja kotikutoista ulkomuotoa. Ne johdattelevat lukemaan teosta puhujan salaisina merkintöinä.

Päiväkirja on runoille kehys, joka tekee puhujan äänestä kiintoisan kaksisuuntaisen. Puhuja osoittaa sanansa vain itselleen ja korostaa, ettei voi kertoa salaisuuksiaan ikinä koskaan kenellekään, ”se kimpoo – – tähänki viilenneeseen huoneeseen jossa mä yökaudet kirjotan mulle”. Toisaalta puhuja odottaa päivää, jona ”tää löytyy ja luetaan”, haluaa paljastua ja janoaa ymmärrystä. Runojen teini-ikäinen mielenmaisema rakentuu vastaavien ristiriitojen varaan: vetäytyminen pois mutta kaipuu muiden lähelle, loputon häpeä mutta ilo omasta kevyestä ja laajasta sydämestä. Päiväkirjan epämääräinen yleisö on turvallinen kohde, johon heijastaa kaunoja, pelkoja ja toiveita.

Päiväkirjaan sisäänkirjoitettu epämääräinen yleisö osallistaa lukijan mukaan leikkiin. Tekstilajin tuttuuden vuoksi teos toimii varmasti myös sisäänheittäjänä uusille sanataiteen ystäville.

Laura: Ja lukijoina pääsemme kokeilemaan tätä hahmottoman vastaanoton positiota. Tunnen olevani tirkistelijä tilanteessa,  jossa ”1. Mä pelkään sitä et joku saa tietää ja 2. MITÄ JOS kukaan ei koskaan saa tietää”. Päiväkirjaan sisäänkirjoitettu epämääräinen yleisö osallistaa lukijan erityisellä tavalla mukaan leikkiin. Tekstilajin tuttuuden vuoksi teos toimii varmasti myös hyvänä sisäänheittäjänä uusille sanataiteen ystäville.

Mutta Roosa, olen kiinnostunut kuulemaan sun ajatuksia miljööstä, onhan teoksen maailmanaika ikämme vuoksi keskeinen samaistumispinta.

Roosa: Kokoelman puhuja kirjoittaa päiväkirjaansa kehätien kohinassa espoolaisella asuinalueella, jossa aika matelee takapihoilla ja halpahalleissa siten kuin missä hyvänsä mitättömässä ja pysähtyneessä pikkupaikassa. Lapsuuden ja nuoruuden taitoskohta vuosituhannen alussa rakennetaan runsailla tarkoilla yksityiskohdilla: spice girls -kortit ja muovitutit, ostarin laiskat suihkulähteet ja sormusautomaatit, ruudulliset pikkureput ja oversize mikkihiirikolitsit, saldorajat ja hälärit herättävät mussa kivuliaankin väkeviä muistoja.

Vaikka aikuisuus on kiistatta vaikeaa ja paineista, iloitsen siitä, ettei taitojani enää arvioida numeerisesti useita kertoja vuodessa.

Laura: Joo, keräilyroinan vaihtokulttuuri oli muistaakseni erityisen julmaa. Vaihdoin kerran Emman harvinaisen lapsuuskuvan kasaan tusinakortteja ja kaduin tekoa lopun keräilyuraani. Vaihtarit näyttelivät oleellista roolia luokkamme dynamiikassa, jossa niillä lahjottiin, lepyteltiin sekä tuotettiin yhteenkuuluvuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksia.

Milleniummiljöön ohella tunnistin nuoren ihmisen tarpeen jäsentää maailmaansa tärkeiden numeroiden avulla. Teosta kuvittavat 7½:n nenä, 9/11, lattialle särkynyt Nokian 3310, 99 % angel & 1 % something else -paita, erilaiset paremmuusjärjestykset, oma ikä sekunteina sekä ground zero. Tekniikka muistuttaa slämyistä tuttuja ranking-listoja sekä osoittaa sen karmivan tosiasian, että kouluarvosanat valuvat myös yksityiselämään määrittämään maailmankuvaa. Vaikka aikuisuus on kiistatta vaikeaa ja paineista, iloitsen siitä, ettei taitojani enää arvioida numeerisesti useita kertoja vuodessa.

Roosa: Hyvä huomio! Koulumaailmasta omaksuttua tapaa pelkistää mitä moninaisimpia abstrakteja ilmiöitä numeroiksi sovelletaan runoissa ristiriitaiseen omakuvaan ja kaoottiseen tunne-elämään.

Kokoelma tavoittaa lapsuuden reunalla hämmentyneenä keikkuvan hahmon herkkyyden. Puhujan todellisuuteen mahtuvat yhtä aikaa sekä lastenhuoneen tyynylinna pimeässä hohtavan tähtikaton alla että raastavat tyttöporukkadraamat ja itseinho peilin edessä. Meneillään on kummallinen välitila, jossa turhautuneena odotetaan elämää alkavaksi ja samaan aikaan pelätään, että kaikki on jo ohi ennen kuin on ehtinyt kokea mitään.

Runojen aikuisuuden kynnyksellä haparoiva puhuja ja 2000-luvun alun ajankuva muistuttavat Aura Nurmen Leijonapatsailla-kokoelman (2020) asetelmaa.

Laura: Totta, ja tämänkin referenssin takana on lavarunoilija! Molemmat teokset vinkkaavat aikakauteen sopivan soittolistan, kummassakin on omaelämäkerrallisuuteen samanaikaisesti vihjaava ja siitä irtisanoutuva nuori puhuja, joka kirjoittaa päiväkirjaa hankalassa elämänvaiheessa, jolloin ”en vielä tiedä mitä tarkoittaa että joku on rauhoitettu, että itekin voisin olla”. Kumpikin teos kertoo selviytymistarinan, jonka päätteeksi aikuistunut puhuja katsoo kohti nuorta itseään. Rakenteeltaan Veera Miljan teos muistuttaa enemmän lavarunon esitystilanteelle ominaista puhetilannetta, kun taas Nurmi hyödyntää teoksessaan nimenomaan painetun tekstin keinovalikoimaa ja erilaisia puhujapositioita.

Päädytään näköjään tämän tästä puhumaan Aura Nurmesta nimenomaan huono-osaisuuden kuvaajana, minkä suhteen Supersalanen eroaa Leijonapatsaista oleellisesti.

Roosa: Todellakin. Siinä missä Leijonapatsailla kuvaa teini-ikäisen puhujan äärimmäistä turvattomuutta ja osattomuutta – äidin mielenterveysongelmia ja perheväkivaltaa, epäinhimillisissä hanttihommissa raadettuja kesiä, seksuaalista hyväksikäyttöä – Supersalasessa tyttöpäiväkirjassa on kyse arkisemmasta ja keskiluokkaisemmasta perhekriisistä. Tunnelma kotona on painava ja nahkea kuin ”ihan kohta raesateeseen purkautuva helle”.

Runojen puhuja häpeää vanhempiensa avioeroa, suree tietoa siitä, ”ettei mun isä / välttämättä edes tunnistaisi mua”, ja yhä uudelleen kaipaa jonkun syliin. Erityisen koskettavasti kuvataan puhujan pyrkimystä sinnitellä ja kannatella tilannetta, kun hajoava perhe, hankalat kaverisuhteet ja kaikenlaiset kelvottomuuden tunteet kietoutuvat kohtuuttoman raskaaksi vyyhdiksi. ”pidän nyt meiän kotii kädestä, oon lohdutellut sitä”

Tuntuu, että kokoelmaan on pyritty rakentamaan historiallista tasoa ja yhteiskunnallista painokkuutta nostamalla New Yorkin syyskuun 2001 terrori-iskut yllättävän keskeiseksi temaattiseksi juonteeksi. Uutislähetykset kaksoistorneista ja 13-vuotiaan järkytys Irakin sodan ynnä muiden maailmanpoliittisten mullistusten äärellä merkitsevät kokoelman taitekohtaa, viattomuuden loppua. En saa kiinni tästä sodan varjostaman lapsuuden kuvauksesta enkä lennokkaista rinnastuksista, joita vuoden 2019 Yhdysvaltain-reissuunsa harppaava puhuja tekee omien muistojensa ja WTC-muistomerkin välille.

Laura: Joo, syyskuun yhdennentoista kohottaminen oman elämän metaforaksi on laajuudessaan ehkä hieman hämmentävä ja teennäinen: ”tulee menee vuosia etten näe siltä savulta oikeita tähtiä”. En tunnista päivämäärää erityisenä sukupolvikokemuksena, koska se ei ollut kokemus vaan telkkarissa romahtava torni. En todellakaan ymmärtänyt 12-vuotiaana asian poliittista laitaa, vaikka surinkin iskussa kuolleita.

Kokoelma tavoittaa lapsuuden reunalla hämmentyneenä keikkuvan hahmon herkkyyden.

Roosa: Kiehtovimmillaan teos on kuvatessaan hankalaa ja toraisaa, ikätoveriensa sosiaalisissa peleissä epäonnistuvaa hahmoa. Puhuja ei voi mitään riidanhaluisille impulsseilleen tai käsistä riistäytyville valheilleen ja joutuu tyttöporukkansa hylkäämäksi. Hän muistuttaa Anni Ihlbergin Ilonpilaaja-esikoisromaanin (2021) vihaista ja helposti räjähtävää, kaikilla kouluasteilla yksin jäävää päähenkilöä. Veera Milja ja Ihlberg onnistuvat molemmat luomaan tuoreen hahmon, joka ei mahdu tytölle varattuun miellyttävään ja mukautuvaiseen muottiin eikä hallitse kaveruuden hienovaraisia sääntöjä. Kumpikin teos myös osoittaa riipaisevasti, millaista tuskaa tuottaa jäädä osattomaksi ystävyydestä.

On raikas ratkaisu, että tyttöpäiväkirjassa romanttiset tai seksuaaliset suhteet eivät nouse minkäänlaiseen rooliin. Vaikeat mutta tärkeät siteet kavereihin, perheenjäseniin ja omaan kohti aikuisuutta hapuilevaan itseen riittävät täyttämään puhujan todellisuuden ääriään myöten.

Laura: En edes tajunnut tuota ihastusten puuttumista!  Koskettavaa tosiaan on, että epätoivoisen rakkauden kaipuun sijaan puhuja keskittyy haikailemaan hevosta, joka ”kuoli, eikä se koskaan edes ollut mun”.

Yksi Supersalasen uskottavimmista tempuista on juuri sen tapa kuvata sisäisen maailman ja jaetun todellisuuden yhteentörmäyksiä – siis sitä mainitsemaasi holtitonta valehtelua. Mä luin sen vain taivaanrannanmaalarimaisena höpsöttelynä, joka ei saa ymmärrystä osakseen.

Puhujan lyyrisen mielikuvituksen tihkumista kuulumisten sekaan ei tosiaan toivoteta tervetulleeksi ystäväpiirissä: ”VIHDOIN TARU PUHUU: SEHÄN HUIJAA!!! KARHUISTA. JUOKSUHIEKOISTA JA HEVOSISTA, JA UNISTAKIN JOITA SE ON NÄHNYT! SE VÄITTI KANTAVANSA METSÄSTÄ AARTEITA JOTKA KOULUN PIHASSA SULI SORMIEN VÄLISTÄ HIEKKAAN, YLLÄRI!” Mietin, eivätkö kaverit voisi antaa meidän olla niitä, joita haluamme olla: uneksivia, aarteita metsästäviä hevosenomistajia .