Kellopelisydän

Kellopelisydän on korkeaa fantasiaa, jossa tummanpuhuva alkuasetelma ja hygge kohtaavat taidokkaasti.

Esikoiskirjailija Vehka Kurjenmiekka kertoo Patreon-sivullaan, että hänen tyylilajinsa on grimhygge. Termi ei ole vakiintunut, mutta grim (synkkä, armoton, julma) viitannee fantasian tai scifin grimdark-alagenreen. Cambridge Dictionaryn mukaan siinä ”hahmot käyttäytyvät moraalisesti pahoilla tavoilla ja aihe on surullinen, toivoton tai väkivaltainen”.  

Kurjenmiekan esikoisromaanin Kellopelisydämen alkuasetelma on tosiaankin julma ja väkivaltainen. Merenkehrä-nimisen maailman syrjäisellä Karunkan saarella asuva 17-vuotias Adele on kasvatettu salamurhaajaksi ja nyt hänen rintaansa on asetettu mekaaninen kellopelisydän.  

Kellopelimurhaajien sydän pysähtyy ja he kuolevat itse, elleivät surmaa vähintään yhtä ihmistä vuoden aikana. Teos käsittelee tätä moraalista dilemmaa: voitko viedä toiselta hengen, jotta saat itse elää? 

Vaikka Kellopelisydämen maailmassa tehdään paljon väkivaltaisia tekoja, ei salamurhaajan arki ole tekstin tasolla raakaa tai armotonta. Kurjenmiekka ei kuvaa murhia graafisesti, vaan väkivallan sijaan keskitytään siihen, miten murhaajat ovat inhimillisiä ja tuntevat vaikeitakin tunteita. Kukaan ei ihannoi tappamista, mutta hahmot eivät toisaalta vaivu täyteen epätoivoon, vaikka joutuvat viemään toisilta hengen. Ikävissä asioissa ei jäädä vellomaan, vaan aina kysytään itseltä tai toisilta, miten jatkaa eteenpäin. 

Romaani ei juuri käsittele kuolemaa, mikä on tuore ja kiinnostava näkökulma, kun iso osa hahmoista on kuitenkin kellopelimurhaajia. Kuoleman sijaan käsitellään elämää.  

Pähkinäleipää ystävien kanssa 

Entä toinen puoli grimhyggestä? Hygge on tanskan kielen sana, joka nousi maailmalla ja Suomessakin trendiksi joitain vuosia sitten. Ylen artikkelin mukaan hygge ”syntyy kun tekee jotain asiaa kiireettömästi, rennosti ja nautiskellen. Hyggen voi kohdata esimerksiksi sunnuntaibrunssilla ystävien kanssa, kävelylenkillä merenrannassa tai siinä hetkessä kun saa istua valmiiseen pöytään.” 

Teos on vahvasti hahmovetoinen, ja keskiöön nousevat niin romanttiset suhteet kuin ystävyyskin. Kellopelimurhaajat muodostavat keskenään yhteisön, jossa hoivalla ja toisten tukemisella on suuri rooli. Onpa yksi hahmoista nimeltäänkin Lohtu. Ruoanlaitto, teen tai kahvin keittely ja banjon soittaminen – siis hyggeily – toimii vastapainona kellopelisydämien määräämälle synkälle kohtalolle. Vaikeat asiat käydään läpi puhumalla ja olemalla läsnä toiselle. Ennen kaikkea tunteista puhutaan, vaikkei se kaikille hahmoille olekaan ehkä niin helppoa. 

’’En halua vain tyytyä tällaiseen. Jos minun elämästäni on maksettava näin kallis hinta, haluan käyttää sen siihen, että edes yritän saada selville, voisiko olla toisin. Voisiko tämän kehän saada päättymään’’, jatkan hetken hiljaisuuden jälkeen. (s. 201.) 

Kellopelimurhaajat muodostavat keskenään yhteisön, jossa hoivalla ja toisten tukemisella on suuri rooli.

Grim ja hygge kohtaavat Kellopelisydämessä onnistuneesti. Kaikessa on aina monta puolta, eikä asioita esitetä synkälle fantasialle tyypillisesti pelkissä harmaan sävyissä. Kellopelisydämen maailma on enimmäkseen valoisa, eivätkä esimerkiksi katkeruus tai kosto kuulu siihen. Teos tarjoaa lohdullista eskapismia lukijalle, joka on kyllästynyt (reaalimaailmassa tai fiktiossa, miten vain) jatkuvaan vastakkainasetteluun. Utopiasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan tarinan edetessä pinnan alta paljastuu erilaisia ongelmia. 

Mysteerejä selvittämässä 

Romaanin tapahtumat alkavat, kun Adelen murhaaman Seleste-tytön veli Helios ja tämän ystävä Eeben alkavat selvittää murhaa. Useimmat Karunkan saaren asukkaat pitävät kellopelimurhaajia myyttinä tai salaisuutena, mutta Helios ei usko myytteihin. Samalla kellopelisydämen taikuus alkaa syödä Adelen muistoja ja muuttaa häntä toisenlaiseksi: ’’valo maanittelee muistoni minulta yksi kerrallaan, kirkastaa ne vielä kertaalleen ja polttaa pois. Eikä se tee edes kipeää, sillä lämpö on suloista ja kellopelisydän rinnassani on kovin raskas ilman sitä.” (s. 125.) 

Adelen läheinen ystävä, toinen salamurhaaja Marras yrittää puuttua peliin. Hän tietää asioista ehkä enemmän kuin antaa ymmärtää. Myös Karunkassa sijaitsevan Akatemian, jossa Seleste, Helios ja Eeben opiskelevat, opettajat ovat sekaantuneita asiaan – Akatemiasta lähetetään välillä tappomääräyksiä, jotka kellopelimurhaajien on pakko toteuttaa. 

Kerronta vaihtelee viiden minäkertojan välillä. Lukemisen helpottamiseksi kertoja on nimetty kunkin luvun alussa, mutta kunkin hahmon sisäisen maailman soisi erottuvan hieman enemmän toisistaan. Vaikka dialogin ja toiminnan tasolla on selvää, että hahmoilla on erilaiset tavat puhua ja katsoa maailmaa, näitä eroja kunkin hahmon sisäisessä puheessa ei kaikissa luvuissa huomaa. Tarinassa ja kertojien vaihtelussa pysyy silti hyvin mukana. 

Fantasiatrilogian avauksessa lukija tuodaan mysteerien äärelle pikkuhiljaa johdatellen. Merenkehrän maailmassa voi opiskella lumousten ja harhanäkyjen taitajaksi, mutta vahvempaa taikuutta ei virallisen totuuden mukaan ole olemassa. Selviää kuitenkin, että kellopelisydämet edustavat vanhaa, vahvaa taikuutta, joka kytkeytyy jollain tapaa vuodenaikoihin. Vielä ei löydetä vastausta siihen, miksi ja miten tämä taikuus syö kellopelisydäntä kantavalta muistot ja minuuden – salaisuuksia jää vielä roppakaupalla jäljelle Kellopelisydämen jatko-osia varten. 

Vanhoja kliseitä ei tarvita 

Kellopelisydämestä huokuu kirjailijan tahto luopua vanhoista ja jo kuluneiksi käyneistä fantasian troopeista ja kliseistä. Genren klassikot on luettu tarkasti ja niistä on poimittu tärkeimmät palat mukaan. Esimerkiksi Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoita -sarjan (1976–2003, suom. Kristiina Rikman) vaikutteet näkyvät etenkin Kurjenmiekan tavassa kuvailla miljöötä ja kuljettaa tarinaa niin, että lukijan omille ajatuksille ja tuntemuksille jää tilaa.   

Akatemian kiviholvit ja kapeat tornit, joista soitetaan hopeatorvia auringon noustessa. Sataman väriloisto ja kauppalaivat, toisiaan vasten nojautuvat kivitalot ja siellä täällä muutama varakkaampien punainen puuhuvila, kalliorannat ja mattojenpesupaikat, kivisillat ja tornit. Itsepäiset puutarhat, jotka antavat meille satonsa syksyisin, vaikka näin pohjoisessa vuodenkierto on ankara. Kaukana siintävä vanha kellotorni, jonka viisarit liikkuvat vääjäämättä vuodesta toiseen, vaikka merimuratti onkin kietonut seinät kuristavaan syleilyynsä. (s. 37.) 

Kellopelisydän ei pyri uudistamaan genreä radikaalisti, vaan ehdottaa lempeästi: voitaisiinko näinkin tehdä? Tarinaa ei vie eteenpäin hyvän ja pahan välinen konflikti, eikä romaanissa ole selkeästi hyviä tai pahoja hahmoja. Pahuuden sijaan on valintoja, jotka joskus osoittautuvat mahdottomiksi mutta jotka on silti pakko tehdä. Ei eletä dystopiassa tai utopiassakaan, eikä kenenkään vastuulla ole pelastaa maailmaa – ainakaan tässä trilogian ensimmäisessä osassa. 

Kurjenmiekan valinta jättää teoksesta pois kaikki syrjinnän muodot on virkistävä. Tarina ei tarvitse niitä, vaan juoni etenee ihan muista syistä. Etenkin rasismia tai eri lajien välistä sortoa on käytetty fantasiagenressä helppoina tapoina luoda jännitteitä suuntaan jos toiseen. 

Myöskään seksuaalivähemmistöön kuuluvat hahmot eivät kohtaa ennakkoluuloja, eikä heidän identiteettiään alleviivata. Moninaisuus on läsnä vaivattomasti, mikä ei monissa fantasiaklassikoissa, tai realistisessakaan kirjallisuudessa, tulisi kuuloonkaan. 

Moninaisuus on läsnä vaivattomasti, mikä ei monissa fantasiaklassikoissa, tai realistisessakaan kirjallisuudessa, tulisi kuuloonkaan. 

Fantasian lajipiirteistä jäljellä on totta kai monia, esimerkiksi taikuus. Sen kytkeminen vuodenaikoihin on erinomainen keksintö. Vielä nokkelampaa on esittää nämä vuodenajat ihmishahmoisina. 

Kevät tulee raahustaen. Se nuolee haavojaan kuin saaliseläin, joka on paennut vain vaivoin. Istun mökin kynnyksellä sitä vastassa ja näen, kuinka lumi sulaa sen askelten alla. (s. 190.) 

Voisin kuvitella, että hyggeilyn ohella tämä lähestymistapa vetoaa myös niihin, jotka eivät fantasiasta yleensä välitä. Kellopelisydän on kyllä korkeaa fantasiaa (high fantasy) siinä mielessä, että Kurjenmiekka on luonut oman maailman, johon teoksen tapahtumat sijoittuvat, mutta taikasauvoja ei heilutella. Eikä tarvitse. 

Kurjenmiekan kieli on monipuolista ja erittäin kaunista, paikoin lyyristäkin. Lyyrisyys ei tunnu tekstissä väkisin väännetyltä tai turhalta kikkailulta, vaan se solahtaa oikein sujuvasti tärkeäksi osaksi Merenkehrän maailman rakentumista. Tekstistä huokuu kirjoittajan arvostus ja rakkaus suomen kieltä kohtaan. 

Romaania lukiessa ei tunnu, että mitään puuttuisi. Ehkä juuri siksi Kellopelisydän pitää otteessaan aina viimeiseen sivuun asti. Tarinalle toivoisi pian lisää jatkoa.