Unien kirja

Valtionpalkinnon vuonna 1970 saanut Veikko Haakana on sodan kokenut Lapin kuvaaja ja yhdistää mielenkiintoisesti Unien kirjallaan runoilijan ja prosaistin lähes 50 teoksen elämäntyönsä.

Haakana paljastaa aluksi suhteensa uniin ja vakuuttaa, että osaa ohjata uniaan, vaikka uni hänellekin on enimmäkseen omaehtoinen tapahtuma. On vaikea päätellä, millainen unityöskentely kirjan tekemisen takana on. Tulos on kuitenkin vakuutus unen ja valveen utuisesta rajasta, jossa jokaisella unennäkijällä on omat kulkureitinsä.

Unien kirja näyttää, millainen on vuonna 1923 syntyneen, paljon elämässään kokeneen sekä monenlaiseen kirjalliseen ilmaisuun perehtyneen Lapin miehen unistaan työstämä maisema.

Koettelemukset ovat olleet sitä varten, että askel tuntuisi nyt kevyeltä.

Jos lukija on tottunut käyttämään unia kulloisenkin henkilökohtaisen elämäntilanteensa ohjaajina, hän voi aluksi hämmentyä kirjaa lukiessaan. Olenko tirkistelijä? Kokonaisuutena kirjan univaellus kuljettaa lukijaa tavallista syvempään ymmärrykseen elämän kulusta, jossa synnytään naisen kohdusta ja päädytään maaäidin kohtuun.  Tämän fyysien matkan aikana meissä asuu monitasoinen elämä, jossa unilla on kantava tehtävä.

Metsänkulkijan unikuvat on ensimmäinen kirjan kolmesta osasta. Siinä Haakana piirtää eräkirjoistaankin tuttua yksityiskohtaista karttaa uniensa maisemista ja ihmisistä. Unikuvat ovat realistisia. Ikääntyneen kirjoittajan unilla ei tarvitse enää olla ohjaavia symbolisia merkityksiä. Psyykkinen työ suhteessa elämän kokemuksiin ja tuntoihin on enimmäkseen jo tehty. Siksi metsässä kulkijan askel ja reppu tuntuvat kevyiltä.

Raskaat ajat ovat kyllä edelleen kokemuksina mukana, mutta niiden merkitys on muuttunut. Ne eivät enää paina. Päinvastoin. Kovat koettelemukset ovat olleet sitä varten, että askel ja taakka tuntuisivat nyt kevyeltä.

Unikulku käy äänettömästi äänettömän Lapin luontoa ja rakennelmia tarkkaillen. Ensimmäisen osan unien kokonaiskartassa osoitetaan, kuinka vuosikymmenien jälkeen matkaetapit lyhenevät, pienikin taival käy lopuolta voimille. Kertooko kirjoittajan kokemasta  ajan henkisestä ilmastosta jotain se, että vesi, jota vaeltaja niin kovasti kaipaa, ei ole enää juomakelpoista?

”Latvapurojen kirkkaat ja raikkaat vedet ovat enää muisto vain.”

Alavilla mailla unikuvat kirkastuvat

Syvät jäljet jättäneet sotakokemukset nousevat esiin teoksen toisessa osassa Painajaiset. Tarkasti kirjatuissa tilanteissa eletään läpi pelot, jännitykset, kauhut ja uupumus. Lukijan silmissa unennäkijän ja muistiinmerkitsijän ero alkaa häipyä. Ollaan pisteessä, jossa uni ja runo alkavat olla yhtä.

Viimeinen osa, Kotiinpaluu, on kiireettömin ja aistimusvoimaisin. Se sisältää unikuvia lapsuuuden maisemista ja ihmisistä. Maasto vie alaville maille, lopulta veteen, henkisen ja taiteellisen alueen elementtiin. Unennäkijä on lopulta upoksissa ja nousee kävelemään vetten päällä.

”Ei ole enää pitkälti, sanoo Hän joka osasi sen taidon ennen unennäkijää.”

Ja niin aamulla jaksetaan taas herätä. Kun keho muuttuu iltaa kohti painavammaksi, unet käyvät entistä yksityiskohtaisemmiksi, valvetilaa vahvemmiksi. Lopulta unimatka vie kotipihaan. Kulkija tunnistaa tutun ovenrivan.

”Pitäisikö minun kolkuttaa kotiovelle? Sitäkö se tahtoo? Sittenkö vasta se aukeaa?”

Matkakuvauksen päättyessä ymmärtää Haakanan kirjan alkuun sijoittamaa kuvausta unen varjo-olemuksesta, jota kuvataan sitä Unto Kupiaisen säkeillä runossa Kuikat:

”Kun korkealta, läpi veden kalvon
kuvastuu siiven varjo syvyyksiin,
en tiedä uneksinko vaiko valvon.”