Paimenlauluja

Paimenlauluja on Publius Vergilius Maron (70-19 eKr) esikoisteos, jonka jälkeen myyttiseen maineeseen kohonnut runoilija kirjoitti vielä Georgican ja kesken jääneen on Aeneiksen. Sangen lupaavan debyytin tekijä hallitsee aikalaiskollegoitaan elävämmin esteettiset yksityiskohdat kaskaiden sirityksestä auringon paahteessa tuoksuviin pinjoihin.

Täällä sinä vain loiot laajan pyökin katveessa / ja soittelet ruokopillillä metsän lauluja, / mutta minä jätän kotikonnut ja rakkaat vainiot. / Minut ajetaan isänmaasta, / mutta sinä lepäilet varjossa huolia vailla / ja metsissä kaiutat kauniin Amarylliksen nimeä, Publius Vergilius Maro (70-19 eKr.) panee Meliboioksen runoilemaan esikoiskokoelmansa ensimmäisissä säkeissä. ”Lupaava alku. Luulenpa, että tekijästä kuullaan vielä”, voisi 2000-luvun kriitikko paketoida Bucolican paimenidyllin.
­
Monen muun luontoidyllimaalarin – ja nykypoliitikon ­- lailla Vergilius oli riittävän kaupunkilainen voidakseen ihannoida maaseutua. Tai itse asiassa taisi olla niin, että Vergilius ihaili enemmän 200-luvun lopulla kirjoittanutta paimenrunon edelläkävijää Theokritosta kuin maalaisidylliä sinällään. Vergiliuksen dialogivetoiset paimenlaulut ovat nimittäin pitkälti Theokritoksen paimenrunojen muunnelmia ja joskus jopa jäljitelmiä. Tiettävästi tekijä ei istunut vankilassa tekijänoikeusrikkomusten vuoksi.

Realistisia elementtejä paimenrunoihin

Vergiliuksen tärkeimpiä ansioita oli tuoda paimenten välisen laulukilpailun varaan perustuvaan lajiin realistisia elementtejä – kuten todellisten historiallisten henkilöiden nimiä -, joita Theokritoksen runoissa ei juuri ollut.

Vergilius uudisti lajia myös muilla tavoin. Horatius luonnehti aikanaan ystävänsä debyyttiä sanoin molle atque facetum, ’hento ja elegantti’, ja samoilla sanoilla teosta on luonnehdittu ajasta toiseen aina näihin päiviin asti. Vergiliuksen hentoutta ja eleganssia on muun muassa se, että Bucolican runot ovat lyhyitä, fragmentaarisia ja kielellisesti hiottuja. Siinä missä Theokritos kirjoitti runonsa doorilaiseen murteeseen pohjautuvalla taidekielellä, Vergilius viljelee silkkaa taiderunoa, jota hän vain koristelee retorisilla ja arkaaisilla ilmaisuilla.

Myös Paimenlaulujen rakentuminen teoksena todistaa Vergiliuksen tyylitietoisuudesta. Kokoelman keskus on eklogi viisi, jonka ympärille muut runot on aseteltu pareittain. Runot neljä ja kuusi eivät ole oikeastaan paimenrunoja lainkaan, vaan yleviä ja eeppisiä mikroeepoksia, joissa Theokritoksen vaikutus on vähäinen. Runot kolme ja seitsemän, samoin keskusruno viisi, ovat paimenten laulukilpailuja, ja niissä Theokritoksen vaikutus on hyvin vahva. Runot kaksi ja kahdeksan ovat Theokritos-vaikutteisia yksinlauluja, joissa onneton rakastaja valittaa kovaa kohtaloaan. Runot yksi ja yhdeksän liittyvät ajankohtaiseen poliittiseen tilanteeseen, maatilojen pakkoluovutuksiin. Molemmat ovat vuoropuheluja, joissa Theokritoksen vaikutus on vähäinen. Komposition ulkopuolelle jää vain runo kymmenen, joka onkin oikeastaan epilogi, jäähyväiset paimenrunoudelle, teoksen toinen suomentaja Ari Saastamoinen kertoo, enkä mieli väittää vastaan.

Paimenten enemmän tai vähemmän freestyle-tyyliset battlet eivät itsessään juuri nykyaikaisia idols-kisoja kiinnostavampia ole, mutta niihinkin tuo oman viehätyksensä Vergiliuksen silmä tunnelmaa syventäville yksityiskohdille ja taito hienovaraisin retorisin keinoin luoda vaikutelma, että runot puhuvat jostain muustakin kuin kyseisten maalaisten maallisista huolista. Ja toki oma huvittavuutensa on myös Da Vinci -koodin synnyttämää humua muistuttavassa legendassa, että teoksen hämärin runo, neljäs eklogi, mukamas ennustaisi Kristuksen syntymän. Tuon kristillisen tulkinnan ansiosta Vergilius saavutti täysin ainutlaatuisen aseman keskiajan kirjallisuudessa ja Dante otti Vergiliuksen oppaakseen Helvettiin. Vergilius kipattiin kaapin päältä vasta romantiikan tullen, kun jälleen Ari Saastamoista lainaten taiteilijaihanteeksi tuli uutta luova, rajoja rikkova, epäsovinnainen, mieluusti kärsivä nero – Vergilius ei ollut näistä mitään, paitsi ehkä nero. Niin tai näin, neljäs eklogi ei itsessään ole kahvinporoja vakuuttavampi todiste tekijänsä ennustajan kyvyistä.

Esimerkillisesti toteutettu kirja

Paimenlauluja on esimerkillisesti toteutettu kirja. Laulujen – jotka vievät kirjan reilusta 140 sivusta vain 60 sivua – lihavoitukseksi suomentajat Laura Lahdensuu ja Ari Saastamoinen ovat varustaneet teoksen tämänkin arvostelun teossa hyödyllisillä esseillä ja valaisevalla selitysosuudella, joita ilman Vergiliuksen runot usein jäisivätkin kärpäsen surinaksi.

Melkeinpä kiinnostavinta Vergiliuksen runoissa on se, että ne pistävät huomaamaan, kuinka vähän mikään on muuttunut parissa tuhannessa vuodessa. Kännyköitä ja läppäreitä olemme saaneet, mutta keskinäinen kilvoittelun kimurantit kuviot eivät näytä muuttuneen miksikään. Jopa kaupunkikulttuurin ihannointi – maaseudun romantisoinnin rinnalla – on todellisuutta jo Vergiliuksen runoissa. Halveksit minua Alexis, / et uhraa minulle ajatustakaan, / et tahdo tietää karjani määrää, / et runsautta lumivalkean maidon, maaseudulla asuva orja Korydon ruikuttaa, kun rakastamansa Alexis ei osaa arvostaa karjan päälukua ja muita maaseudun ihanuuksia.

Paitsi sille mistä Vergiliuksen runot puhuvat, myös sille miten Vergiliuksen runot puhuvat, on helppo löytää vastineensa nykyajasta: Vergiliuksen paimenidyllit rakentuvat yleensä laulukilpailun varaan. Tyypillisimmillään kupletin juoni on se, että kaksi paimenta kohtaa luonnossa, ja toinen ehdottaa laulukilpailua. Ja kas, modernia rap-musiikkiakin on alusta asti esitetty myös kilpailutilanteissa.