Havana club. Matkarunoja

Vesa Niinikankaan pieni matkarunokokoelma Havana club tekee heti selväksi, että matkalle on lähdetty enemmän kuin turistina, on tarkoitus kokea muutakin kuin baila. Koska Hemingway, yksi Havannan ikoneista, loi mojiton, niin runoilijakin nauttii sen hemingwaylaiseen tapaan Maleconin rantamurjussa. Kirjallinen perintö on läsnä, myös Niinikankaan itsensä Siniyöt vilahtaa tekstissä.

Kirja jakaantuu viiteen jaksoon, erilaisiin miljöisiin, joissa Havanna levittäytyy lukijan eteen koko eksoottisuudessaan. Alussa runoilija kiipeää hänelle tuttuun ja turvalliseen yliopistomiljööseen luomaan katsausta yli kaupungin. Tieteen tekeminen saa konkreettiset rajat panssarivaunusta. Yliopisto, kirjasto ja keskustelut historianopiskelijoiden kanssa rajaavat kaupungin henkisen ilmapiirin: Che, Fidel ja paavi ovat näkyvissä ikoneina, mutta varastettujen sikareiden kaupalla, maksetulla lemmellä ja turistien rahastuksella on usein elettävä.

Laskeutuminen näköalapaikalta elämää kuohuville kaduille päästää valloilleen runojen ääni- ja kuvamaailman. Havanna elää: hajut, äänet, ihmisten paljous, tarkat lähihavainnot piirtyvät esiin kuin elokuvassa. Niinikankaan kieli on korutonta, lauseet rakentuvat näennäisen vaivattomasti, arkisestikin, mutta mikä visuaalisuus runoissa onkaan: zoomaus on tarkkaa, kieli sytyttää kuvat elämään: ”Turistit kerjäävät lisää ja orkesteri / piiskaa saliin hurjuutta” Dos Hermanosin kapakassa.

Runojen miljööt ovat turistien miljöitä, Napoleonin hautausmaa, kapakat ja kadut. Kaikki on läsnä heti, Havanna avautuu sitä mukaa, kun turisti ehtii paikasta toiseen kaupunkia kokemaan. Runoissa ei ole kätkettyjä ja salattuja merkityksiä, eikä Niinikangas mytologisoi. Napolenin hautausmalla hän veistelee salaperäisestä ABC:stä hautaa varhaisen lukutaitokampanjan veteraanin luille ja ironisoi hautausmaata menneisyyden saavutusten näyttelyksi.

Niinikankaan kuvat leikkaavat syvälle kulttuurin kaksijakoisuuteen. Hän lähestyy asioita konkreettisten kuvien kautta. Runoilijan suhde ihmisiin on läheinen, hän on empaattinen mukanakokija, joka kertoo petetystä saksalaisturistista ja virkavallan eteen komennetusta paikallisesta asukkaasta samoin kuin henkilökohtaisista kokemuksistaankin. Kliseemäisyyden karikot Niinikangas välttää ilmaisun suoruudella ja tuoreudella. Runojen tyyli on paitsi realistista ja toteavaa, vailla turhaa sanarihkamaa. Se myös kantaa elämäniloa ja huumoria.

Runoilijaturisti on muiden turistien joukossa sivustakatsoja. Hän on tiedonhaluinen, elämännälkäinen, kokemuksille avoin, mutta hänelle ei riitä pelkkä baila, kuten monille turisteille, rumban ja sonin palvelijoille. Runoista avautuu näkökulma ihmisen yksinäisyyteen ja vierauteen, vaikka runoilija ei olekaan johdattamassa tekstiä siihen suuntaan. Runoilija kantaa itsessään turistin yleismaailmallista vierauden tunnetta. Hän ei löydä yhtymäkohtaa muiden turistien kanssa, joita baila kiinnostaa enemmän kuin todellinen Havanna, sen historia, kulttuuri, tiede, luonto.

Kulttuurin kaksinaisuus puolestaan aiheuttaa moraalisen vierauden tunteen: Che ja Fidel, paavi, Marti ja Hemingway – vastapoolina arkinen Havanna, köyhyys, kadun ihmiset. Missä ovat kiinnekohdat? ”Sytytä sikari ja heittäydy mukaan, / keinuta lanteitasi lähimmän rytmin puoleen. / Ota ja anna, ilo kasvaa jakamalla.”

Karnevaalitunnelmien jälkeen jää väsymys, ja matkarunot jättävät jälkeensä pienoisen apeuden tunteen. Matka on tehty, paikka oli lumoava, sinne on pakko joskus palata. Lopussa turisti ei jaksa enää kuin ”viipyillä Chevroletin nahkaisilla penkeillä”, ja katsella Kristuksen vilkutusta lahden vastarannalla.

Niinikankaan matkarunot ovat älyllistä, älykästä lyriikkaa, paikoin visuaalista ilotulitusta. Teknisesti runot ovat niukkoja, mutta niukkuus on täynnä latausta. Hän vie lukijan matkalle ”Yliopiston kirjaston viileydestä alas / elämään, kadulle joutilaiden joukkoon,../” Niinikosken tarjoilema mojito maistuu aidolta.