Värimatka

Victoria Finlayn Värimatka yhdistelee sujuvasti matkakirjaa, tarinoita ja seikkailua värien materiaalioppiin. Kirja lähenee värin kanssa työskentelevien kulttuuriantropologiaa tai dramatisoitua taiteilijan materiaalioppia, joten kirjoittajan antropologitausta ei yllätä. Finlayn kirja on paitsi viihdyttävä lukuromaani myös huolella tehtyä perustutkimusta, jonka lähteitä ja perusteluja on vaivatonta seurata.

Väriä materiaalina historian kautta lähestyviä kirjoja on viime aikoina ilmestynyt muitakin, kuten Manlio Brusatinin Värien historia (Kustannus Oy Taide 1996) ja Philip Ballin Kirkas maa (Terra Incognita 2003). Samaan seuraan voisi liittyä myös Cennino Cenninin Kirja maalaustaiteesta 1400-luvulta, jonka suomenkielinen käännös ilmestyi 1995.

Finlay suhtautuu tunnettuun värifolkloreen virkistävän kriittisesti. Myös kirjoittajan runsas henkilökohtainen panos yllättää positiivisesti. Hän kertoo kiinnostuksensa väreihin alkaneen lapsena Chartres’n lasimaalausten luona. Myöhemmin työ taidetoimittajana tutustutti hänet värin kannalta innostaviin paikkoihin ja ihmisiin, joiden elämään väri materiaalina vaikutti. Lopullinen kimmoke Finlaylle oli kirjakaupassa toimittajakeikan lomassa luettu pätkä Ralph Mayerin Taiteilijan materiaalioppia. Se sai hänet pohtimaan, missä tarkalleen ottaen sijaitsevat ultramariinikaivokset, tai miltä näyttää punaista väriä tuottava kokenillikilpikirva.

Ihmisiä värimatkan varrella

Finlay korostaa tietoisesti henkilöitä, jotka ovat työskennelleet värien kanssa tai joihin hän tutustuu värejä etsiessään. Hänelle oli sanottu juhlissa, että kirjoissa pitää olla yksi henkilöhahmo, joka on mukana alusta loppuun. ”Sellaisia kaikki uudet tietokirjat ovat” oli tuntematon henkilö neuvonut kutsuilla. Finlaylla ei kuitenkaan ole vain yhtä henkilöä, vaan useita. Yksi seuraa kuitenkin mukana koko ajan: minäkertoja kuvailee matkoja, työn edistymistä, arkistoissa ja kirjastoissa istumista, sekä värin metsästyksessä kohdattuja ihmisiä.

”Matkojen oheen on selvitetty hiukan teoriaa”, Finlay sanoo johdannossa, mutta rauhoittelee, ettei väriharmonioihin tai väritieteeseen perehdytä syvällisesti. Sen sijaan pääosassa ovat anekdootit ja seikkailut, joiden inspiraationa on ihmisen pyrkimys löytää värejä. Useimpien tarinoiden tapahtumat sijoittuvat ajalle ennen 1800-luvun loppua.

Monen luvun aiheena on paitsi väri myös keskushenkilö, josta aloitetaan ja johon luku myös lopetetaan. Esimerkiksi punaisesta kerrotaan J. M. W. Turnerin ja hänen värikokeilujensa kautta. Kuviteltu tyttö Pliniuksen tarinasta opastaa mustaan väriin, valkoisessa seurataan Abbot McNeill Whistleriä ja sinisessä esiintyvät Michelangelo sekä Neitsyt Marian viitta.

Myös väriaineiden parissa työskennelleet ja niitä tutkineet ovat esillä: ”Eräänä päivänä konservaattori Mandana Barkeshli havaitsi laboratoriossaan Teheranin taidekorkeakoulussa jotain kummallista sarjassa intialaisten mogulimaalareiden tekemiä miniatyyrimaalauksia.”

Vaarana voisi olla Valitut Palat –tyyppinen kaavoittuminen. Karikot kuitenkin vältetään. Juuri, kun lukija huomaa, että väriluvuissa on käytetty keskushenkilöä, rakentuu seuraava luku kirjoittajan keltaisten värien kokoelmalle, ja välillä selvitään kokonaan ilman kehyskertomusta.

Keltainen seikkailu ja pyhiinvaellus kohti sinistä

Finlay on valinnut onnistuneesti tärkeimmät värit ja pigmentit, joilla on mielenkiintoinen kulttuurihistoria. Myös historiasta tuttuja henkilöitä on sopivasti. Parhaat kertomukset tapahtuvat sekä nykyajassa että menneisyydessä, ja ne yhdistävät herkullisesti havaintoja nykyajasta aiempiin tarinoihin. Vaellus kohti sinisiä lasuurikivikaivoksia on kaivosten ohella reportaasi tavallisista ihmisistä Talebanien Afganistanissa.

Yksi mieleenpainuva tarina kertoo intiankeltaisen jäljityksestä Intian köyhimmillä alueilla. Kirjoittaja kiertelee ja kyselee seudulla, jolla tunnetun tarinan lehmät pakotettiin syömään mangopuun lehtiä, jotta niiden virtsasta saataisi intiankeltaista väriä. Finlay kuvailee menetelmäänsä: ”päätin tehdä niin kuin tavallisesti teen, kun toivon löytäväni seikkailun. Istun, juon jotain – tässä tapauksessa teetä – ja odotan seikkailun tulevan luokseni.” ”Yleensä tällaisessa tilanteessa joku kysyy minulta englanniksi ’Mitä olet tekemässä?’, jolloin pääsen kertomaan etsinnästäni. Tällä kertaa kysymystä ei kuulunut. Kukaan ei osannut englantia.” Finlayn kävellessä kylän teekojulta poispäin menetelmä alkoi toimia. Pikkupojat kysyivät mitä hän oli tekemässä, ja johdattelivat hänet karjakkoisänsä luo. Lopuiksi Finlay tutustuu koko kylään ja epäuskoiset kyläläiset tarinaan mangopuista ja lehmistä.

Päätin kokeilla Finlayn seikkailumenetelmiä. Aloitin kirjan lukemisen kevätnurmella Koskipuistossa Tampereen tiilenpunaisessa työläissydämessä. Muistelin, miten olin innostunut vanhoista materiaaliopin kirjoista – kuten Finlay – ja jauhanut malakiitti- ja lasuurikiveä pigmentiksi. Oli kevään ensimmäisiä lämpimiä päiviä, puut täynnä turpean violetteja silmuja. Väkeä oli paikalla runsaasti, vaikka oli varhainen maanantai-ilta. Eteen istahti kaksi poikaa. Luin kirjan johdantoa, jossa Finlay eläytyi keskiaikaiseksi rangaistusvangiksi, joka kopioi Cenninin Kirjaa maalaustaiteesta.

Siirryin australialaisten aboriginaalimaalareiden ja okravärien maailmaan, missä kohdin tarina sai erityisen kulttuuriantropologisia sävyjä. Edessä istuvat pojat alkoivat innostua, ja filosofointi kohosi yhä korkeammalle virvokkeiden tahdissa. Samassa nuori pariskunta käveli luokseni ja herätti minut okramaalarien mystisistä tunnelmista. ”Anteeks hei, saako häiritä”, mustiin pukeutunut tyttö kysyi hieman sammaltaen. ”Mitä sä teet?” Katsoin ympärilleni ja havaitsin olevani runsaan ja juhlahenkisen nuorisojoukon keskellä. En ollut lukenut vielä tarpeeksi pitkälle, jotta olisin tuntenut Finlayn menetelmän kokonaan. Juotava puuttui, en ollut etsimässä mitään, enkä vielä tiennyt, miten kysymykseen tuli vastata. Eksoottisissa paikoissa tekniikan täytyy tehota erinomaisesti, kun se toimi noin hyvin jo Koskipuistossa.

Kuvitteellisten ja todellisten matkojen tarina on miellyttävää luettavaa, oltiin sitten Talebanien Afganistanissa tai Iranin sahramiviljelmillä. Käännös on sujuvaa, ja alkuteoksen rento kieli välittyy. Joidenkin sanojen käännösratkaisut vaikuttavat erikoisilta. Alkuteoksen (Colour – Travels through the Paintbox) nimessä ollut ”paintbox” toistuu kirjassa aika ajoin. Sana on käännetty maalilaatikoksi, mikä tuo vieraan sävyn tekstiin. Pinnistellen voi kuvitella laatikon, jossa on maalipurkkeja, värituubeja tai akvarellivärejä, mutta maalilaatikko-sanaa ei käytetä vakiintuneesti. Esimerkiksi J.M.W. Turnerin maalilaatikon sijaan voisi puhua yksinkertaisesti paletista, värivalikoimasta tai väripaletista. Tai kun intialaisen maalarin poika tulee kädessään ”maalilaatikko täynnä Bombayssa valmistettuja öljyväriputkiloita” pelkkä laatikko tai rasia olisi luontevampi.

Matkojen määrä ja perusteellisuus herättää kunnioitusta. Toden tuntua lisää, että etsintäretket ovat toisinaan tuloksettomia. Kirjan rakenne yhtenäisenä matkana herättää kysymyksiä: miten nopeasti kirjoittaja on matkan tehnyt ja kuinka pitkään väritutkimukset ovat kestäneet? Ennen kuin värien etsintä varsinaisesti alkoi, kerääntyi Finlaylle kokemuksia ja tietoja aiempien toimittajantehtävien myötä – muun muassa kokenillikirvapelloista ja niistä saatavasta punaisesta.

Väriretket ulottuvat melko tasapuolisesti maailman eri kolkille. Synestesian ohessa mainitaan Sibelius, joka halusi saada F-duurin värisen takan – siitä tuli vihreä. Skrjabin, joka myös näki musiikkia synesteettisesti, oli tehnyt sävellyksen väriklaveerille. Skrjabinin F-duuri olisi ollut tummanpunainen.

Tunnethan lyijymyrkytyksen oireet?

Teos antaa aimo annoksen selityksiä arkisille ilmiöille ja värisanoille. Tarjolla on myös laidasta laitaan pittoreskeja tarinoita värien historiasta, myrkyllisyydestä ja eksoottisista raaka-aineista. Tämän kirjan perusteella leikkimielisen tietovisan laatimien väreistä on helppoa. Miksi lyijykynät on usein maalattu keltaisiksi? Miten liittyvät yhteen indigosininen ja Newcastlen asukkaat, joille 1700-luvulla maksettiin virtsaamisesta? Miksi tiettyjä vihreän sävyjä sanotaan myrkynvihreäksi?

Hakemisto helpottaa kirjan käyttöä ja kirjallisuusluettelo on sopivan laajuinen. Kirjassa on myös kahdeksan sivun kuvaliite. Jo kerronta herättää eläviä mielikuvia, mutta vielä muutama lisäkuva kirjan kohokohdista ei olisi pahitteeksi.

Värit ovat Finlayn kirjassa tiukan materiaalinen ilmiö. Ne nähdään tavallaan keräilijän näkökulmasta, eikä värien käytännön yhdistelyyn liiemmin viitata. Kuten luvattiin, väriharmonioita tai kontrasteja ei käsitellä, eikä muutenkaan eksytä väreistä saatavissa olevan tiedon moninaisuuteen. Ne, joiden mielestä myös varsinainen värioppi on kiehtovaa, jäävät kaipaamaan uutta kirjaa, joka tarttuisi samalla intensiteetillä värioppiin.

Kuivakkuus ja yliakateemisuus loistavat poissaolollaan – jopa niin, että puritaanien mielestä värit saattavat jäädä tarinoiden varjoon. Viehättävintä kirjassa on joka tapauksessa aito innostus, havaintokuvaus ja tiukka keskittyminen klassisten värien materiaalisuuteen.