”on olemassa ääretön luku, jonka/ täytyy muistaa, se/ on musta ja surullinen luku// se luku kasvaa joka päivä lokkien/ nokkimina lapsina Välimeren rannoilla// luku kasvaa, kun öljyinen härkä nousee merestä/ ja kulkee moottoritien halki”, Ville Hytönen (s. 1982) lataa kuudennen runokokoelmansa alkupuolella. (s. 12)

Mistä luvusta on kyse? Täytyy katsoa YK:n Pakolaisjärjestö UNHCR:n sivuilta. Niiden mukaan viime vuonna 2275 Välimeren ylittäjää kuoli tai katosi. Vuonna 2017 sille tielleen jäi 3139 henkeä, huippuvuonna 2016 peräti 5096.

Runojen ´minä´ on dekadentti maailmanmatkaaja, jonkinlainen myöhempien aikojen Henrik Tikkanen.

Nämä luvut eivät anna hyvää kuvaa Euroopan nykytilasta. Mutta ei anna Välimeri-kokoelmakaan. Hyytävän hyvä runoteos on ihmismielen yöpuolella ropisevaa mustaa sadetta, ihmisarvon hautajaisissa huitaistu polonium-cocktail.

Musta jätti ja öljyinen härkä saa runojen ´minältä´ nimen Pantagruel. Hän on kotoisin sieltä mistä niobium ja sen sukulainen tantaali, joita käytetään suihku- ja rakettimoottoreissa, optiikassa, elektroniikassa ja koruissa. Erilaisten ”konfliktimineraalien” vuoksi sodat Keski-Afrikassa ja muualla kolmannen maailman takapihoilla eivät lopu. Ja lapsia tarvitaan niin kaivoksilla kuin Kalašnikovin varteen.

”Pantagruel oli Ghanasta, Senegalista, Togosta/ ja Beninistä. Hän oli Eritreasta ja Ylä-Voltalta,/ Songhaista ja Malista.// hän puhui kaikkia imperialistikieliä ja kuului/ jokaiseen heimoon, hän kauppasi suolaa/ ja kaivoi maan alta niobiumia, tantaalia/ ja myi tienlaidassa pepsipulloihin pakattua// varastettua öljyä”. (s. 87)

Runojen ´minä´ puolestaan on dekadentti maailmanmatkaaja par excellence, jonkinlainen myöhempien aikojen Henrik Tikkanen ja Hunter S. Thompson. Hän tekee pitkää eroa ja pakenee epätoivoaan kaikkiin mahdollisiin kemikaaleihin.

”toin kukkia kotiin/ mutta avaimeni eivät enää sopineet/ on kahdeksas hääpäivämme, joten/ pöytä yhdelle, pullo kirkasta viinaa/ pillereitä minulla jo on// haluaisin soittaa vaimolle/ mutta soitan Pantagruelin satelliittipuhelimeen/ hän hakee minut mopolla/ olen joutomaan ruumiillistuma,/ ihmisraunio täynnä/ voileipäkääreitä, savukkeenpätkiä” (s. 62)

Kun nämä kaksi hylkiötä ja henkipattoa lähtevät odysseialleen, edessä on kaikkien aikojen road trip.

Hotel Orientalen ihmisrauniot, Grotta Orientalen tomaatinpoimijat

Matkakumppanit ovat kotoisin aivan eri todellisuuksista. Runojen ´minä´ hengailee Hotel Orientalessa, kaltaistensa ahdistuneiden ihmisraunioiden seassa. Siellä podetaan Spleenit, pariisinikävät, alkoholinhiet ja metamfetamiinihorkat.

Hotel Orientale on kuin parasta ennen -päivänsä ohittaneiden hasbeenien, Orientin dekadenssin lumoamien sankarimatkailijoiden päiväkoti ja vanhainkoti samaan aikaan. Toki K-18-tarjoiluilla, elokuvilla ja prostituoitujen yövierailuilla.

Naapurissa sijaitsevat Grotta Orientalen kasvihuoneet ja vajarakennukset. Samoin betonilattiat, joilla tomaatinpoimijat yönsä nukkuvat. Paperittomia on helppo hyppyyttää ja huijata palkoissa. Sen tietävät niin keppiään paukuttava puolirampa isäntä kuin karabinieerit, Italian puolisotilaallinen santarmilaitos.

Näissä maisemissa selviää vain tonkimalla jätteitä tai tekemällä hanttihommia, jotka eivät italialaisille kelpaa.

Välimeren ”välimerellisyys” merkitsee kokoelmassa paitsi apenniinisia varjoja, romanttisia piazzoja, viiliköynnöstaloja ja viikunateitä, myös jättömaiden estetiikkaa: tehdasraunioita, aaltopeltihalleja, betonivarastoja ja loputtomia maalaamattomien elementtitalojen slummeja.

Näissä maisemissa selviää vain tonkimalla jätteitä ja kierrätysrojua. Tai tekemällä hanttihommia, jotka eivät italialaisille kelpaa: parkkiavustajina, sukkien ja bokserien kaupustelijoina, maalarinhaalareissa ja vanhainkotien tai roomalaisten raunioiden siivoojina.

Välillä mennään Piaggio Ciaolla, italialaisella 1960-luvun halpismopedilla. Välillä taas räjähtäneellä Ford Zephyrillä, viisi kiloa tuliaiskodeiinia takapenkillä. Ellei sitten vaivuta ”huolelliseen huoltoasemajuopotteluun”.

Sinistä halogeeniä ja peliautomaattien kromia

Koska runojen tyylilaji muistuttaa maagista realismia, matkalla päästään myös neuvostovalmisteisen UAZ-kuormurin ja Anselm Hollon ohjastaman ruumisauton kyytiin. Edessä aukeavat kaikki ajat ja paikat yhtä aikaa.

Ennen pitkää Italia, Kreikka ja Albania jäävät taakse. Mennään postsovjeettisessa Keski-Aasiassa, kuivuneen Araljärven pohjassa, karppien salakalastajien kuunkamaralla. Riehutaan Astanan avaruuskaupungissa, viedään kukkia ja viinaa kosmonauttien haudoille.

Sitten tie vie Hồ Chí Minh Cityn pakokaasujen keskelle kiskomaan Crystal Meth Colaa, Hanoihin syömään grillattua koiraa ja Pnomh Penhin AIDS-kortteleihin. Tangerin ”homopoikakortteleissa” asioivat samaan aikaan J. Edgar Hoover, William S. Burroughs ja liuta myyttisiä olentoja, djinneistä leprikauneihin. Yhtä lailla törmätään romanien suojelupyhimykseen Mustaan Saaraan, voodoo- ja intiaanitansseihin.

Vaihtuvien todellisuuksien salakapakoissa, sinisen halogeenin ja peliautomaattien kromin hohteessa kohtaavat tieteen ja taiteen suuruudet sekä maailmankirjallisuuden traagiset rakastavaiset.

”Stephen Hawking pelaa pajatsoa/ juna-avaruuden kiertoradoilla/ kengänpohjaa syövä/ Chaplin tunnustautuu muslimiksi,/ druuseja ja koptilaisia, Anna-neiti/ ja hänen kuuma rakastajansa Vronsky/ sekä brittiläisiä merimiehiä, jotka pitävät ylensyönnin,/ homoilemisen ja romminjuonnin perinteitä yllä// Olemme päässeet jo pitkälle, keittiö on punainen/ mutta herrasväki istuu salongissa// Mao ryyppää minkä ehtii rakennan/ laseista majakkaa pahaan maailmaan”. (s. 29)

Eurooppalaisuuden psykopatologi

Välimeren rantoja kurjistavan talouskriisin, maahanmuuttajien, Brexitin ja Puolan ja Unkarin oikeistopopulistien nousun ristipaineissa ei ole mikään ihme, että Eurooppa on nykykirjallisuudessamme esillä kenties enemmän kuin koskaan.

Proosan puolella Keski- ja Itä-Euroopan traaginen lähimenneisyys ja nykyiset kriisitunnelmat näkyvät muun muassa Katja Kaukosen (s. 1968), Emma Puikkosen (s. 1974) ja Saara Henrikssonin (s. 1981) maagisessa realismissa.

Välimeren kansainvaelluksen kaaoksessa hukkuvien kohtaloihin kurkotetaan niin Anja Snellmanin (s. 1954) Lähestymisessä (WSOY 2016) kuin Pauliina Suden (s. 1968) Seireenissä (Tammi 2017).

Ei ole mikään ihme, että Eurooppa on nykykirjallisuudessamme esillä kenties enemmän kuin koskaan.

Ville Hytönen on hengaillut lähtevien laivojen satamissa, rautatieasemien kodittomien keskuudessa, jättömailla ja ruosteenkarvaissa laitakaupungeissa jo esikoiskokoelmastaan Kuolema Euroopassa (Tammi 2006) lähtien.

Silloin elettiin vielä Matti Vanhasen, Lordin euroviisuvoiton ja Nokian päättymättömältä tuntuvan voittokulun Suomessa. EU laajeni minkä ehti, USA:ssa ei ollut finanssikriisistä tietoakaan.

Tätä taustaa vasten esikoisrunoilija Hytösen säkeet tuntuvat suorastaan profeetallisilta. Osattomat ja kehityksen jalkoihin jääneet ovat aina keskuudessamme. Menneisyyden tukahdutetut muistot ja välillä jo kollektiiviseen myrkkykaappiin lukitut aatteet iskevät voimalla takaisin.

”minä rakennan meille tähtipaikkaa, osavaltojen liittoa/ sillä minä olen sinun siirtomaasi, sirpaleinen saksinmaa/ ja poltettu pommeri, pala pohjatonta preussia ja historiaan hiiltynyt/ lajitelma luita, hampaita ja palavia irtolaislapsia”. (KE, s. 52)

”Historia on kuoleman maantiedettä”, esikoisrunoilija tietää. Kreikasta ei ala muu kuin eurooppalainen omahyväisyys. Rooma on maailman sotakoulu, jota kukaan ei ole käynyt koskaan loppuun.

Raadollinen rakkaudentunnustus

Länsimaiden perikadon manaus jatkuu Hytösen Eurooppa-trilogian kakkos- ja kolmososissa, Idän musta joutsen (Tammi 2009) ja Helvetinjumalankone (Siltala 2015).

Toki Hytönen ei päästä lukijaansa helpolla myöskään suomalaisesta kansanperinteestä ja mielenmaisemasta ammentavissa kokoelmissaan, Karsikkopuussa (Tammi 2011) ja Sotaraamatussa (Siltala 2014). Niissä kurkotetaan uskonnollisten ja poliittisten hurmosjohtajien, kirvesmurhaajien ja Kakolan ja Siperian kävijöiden tajuntaan.

Toisaalta Eurooppa-trilogiaa ja nyt käsillä olevaa Välimerta voi lukea myös vinoina rakkaudentunnustuksina eurooppalaiselle kulttuuriperinnölle.

Ovathan pohjatekstinä François Rabelaisʾn kirjat Gargantuan ja Pantagruelin seikkailuista. Renessanssiklassikot suututtivat Sorbonnen akateemikot ja saivat Vatikaanin julistamaan kirjailijan pannaan.

Kiitos venäläisen kirjallisuudentutkijan Mihail Bahtinin (1895–1975) Rabelais-tutkielman, groteskista, karnevalismista ja menippolaisesta satiirista tuli lännessäkin muotikäsitteitä vuosikymmeniksi.

Keskiajan ja renessanssin naurukulttuuri oli mieltynyt ylensyöntiin, ruumiineritteisiin ja äkkivääriin ja väkivaltaisiin juonenkäänteisiin. Samaa sakeaa henkeä on myös Välimeren sivuilla. Ollaan naftanhajussa, oopiumipöllyissä ja kanateurastamoiden savussa. Kahlataan muovijätteiden ja teuraslihan keskellä.

Kommunismi, kapitalismi, paavinuskoisuus, muhamettilaisuus ja muoviset Buddhat ovat yhtä ja samaa.

”(…) pohjattomien laaksojen ja huiputtomien vuorten Lombardia/ lähiulkomaa Jumalan ja pohjoisen Italian tahdosta, emme// pääse sinne saakka, peräruiskeilta ja vuodolta haisevat/ vanhat lahjotut kommunistit/ elostelivat hepeneissään// kunnes vaihtuivat fasisteihin, mutta/ hepenet, lahjukset ja peräruiskeet pysyivät// Lombardia peittyi tuhkaan &/ Pantagruel joutui taas etelässä töihin/ mutta kaikki oli hänelle jo liikaa// hän oli kuin hullu orvokki/ vaappumassa valoon viimeisillä voimillaan// Olkoon sitten carabinierin sosialistinen päällikkö, Avignonin paavi/ tai suurherra, ei heistä kukaan/ ymmärtänyt Pantagruelia, ei/ kerrassaan kukaan”. (s. 74)

Sadut, jotka ovat täyttä totta

Hytönen kirjoittaa antiikin myyttejä uudelleen 2010-luvulle sopiviksi. Eurooppalaiset eksyvät kollektiivisesti verenhimoisen Minotauroksen labyrinttiin. Gazpromin kaasuputki, oikean ja joskus vasemmankin laidan populistiliikkeet ovat demokratiaa sisältä käsin nakertavia Troijan hevosia.

Yhtä lailla kokoelmassa näkyvät Hytöselle rakas 1800-luku, Dorian Grayn demonisuus ja dekadenssi. Samoin Tulenkantajien koneromantiikka, 1900-luvun alun kuvataiteen ja kirjallisuuden -ismit, italialaisen elokuvan toisen maailmansodan jälkeinen neorealismi ja Ranskan 1960-luvun uusi aalto.

Hytösen ”eeppinen runoelma” on täynnä rujoja, ruhjovia detaljeja ja piilotajunnan pyromaniaa.

Jeanne Moreaun, Anna Magnanin ja Ariane Mnouchkinen kaltaiset kohtalokkaat naiset esiintyvät samassa hikisten lakanoiden varjonäytelmässä sarjamurhaaja Charles Mansonin, sotakuvaaja Robert Capan ja satuhahmo Peter Panin kanssa.

Onko kyse hurmeesta ja houreesta, runojen ´minän´ addiktioiden sävyttämästä harhailusta? Vaiko sittenkin seinälle kuvastuvien varjojen syvemmästä totuudesta?

”lopulta nämä miehet ja naiset ovat vain/ salanimiä elämän loputtomassa/ peitetarinassa, jollaisia/ ihmiset kertovat toisilleen satuina,/ mutta jotka ovat täyttä totta// silmitön pelko ja hyytävä yksinäisyys raottavat/ elämänharhamme esirippua”. (s. 38-39)

Napalmista gambiittia ja teenjuontia kuoleman basaarissa

”Napalmisen gambiitin” tunnelma on kuin Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan jokilaivalta tai Kauriinmetsästäjän rulettipöydistä.

Hytönen vyöryttää säkeitä minkä ehtii. Hänen ”eeppinen runoelmansa” on täynnä rujoja, ruhjovia detaljeja ja piilotajunnan pyromaniaa.

Näin armottomaan tykitykseen ja illuusiottomaan elämännäkemykseen ovat suomalaisessa lyriikassa päässeet Hannu Helin (1944–2015) ja Anni Sumari (s. 1965), nuoremmista ehkä Heli Slunga (s. 1982).

Hytösen maailmanlopun karnevaalin kanssa yllättävänkin hyvin ja monella tasolla rimmaava musiikkinäytelmä, Pirkko Saision käsikirjoittama, Jussi Tuurnan säveltämä ja Laura Jäntin ohjaama Musta Saara sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa viime syyskuussa.

Kun ollaan pohjalla, arkinen eloonjäämistaistelu merkitsee alituisia kompromisseja.

Kokoelman eetos on ehdottomasti Eurooppaan kumiveneillä, rähjäisillä lautoilla tai mustissa säkeissä saapuvien ihmisten puolella. Mistään kevytaktivistisesta hyvistelystä ja -hymistelystä ei ole kyse. Vaan pikemminkin surulaulusta, sielunmessusta Euroopalle, joka elää pysyvästi vuotta nolla.

Jos vaikuttavan kokoelman lukemiselle etsii sopivaa soundtrackia, Gogol Bordellon slaavilaiskaihoinen ja newyorkilaisen katu-uskottava romanipunk on varma valinta.

Kun ollaan tarpeeksi pohjalla, arkinen eloonjäämistaistelu merkitsee alituisia kompromisseja: teenjuontia kuoleman basaarissa, libyalaisten jobbarien, egyptiläismafiosojen ja turkkilaisten heroiinikauppiaiden kera.

Silti road tripin taukopaikoilla koetaan myös inhimillisiä laupeuden ja sovituksen hetkiä. Ja unelmoidaan paremmasta maailmasta, jonne pääsee kenties vain runon siivin.

”ja runot kuin hullut linnut/ ottivat meidät ja mopedin jälleen siipiensä suojiin/ ja me lensimme kohti uutta maailmaa/ kuin oikeuksiinsa syyllinen ja/ kurjuuteensa syytön/ vain voivat”. (s. 21)

Jaa artikkeli: