Menomatka

Virginia Woolf (1882-1941), yksi suurimmista englantilaisista kirjailijoista ja luultavasti James Joycen ohella merkittävin anglosaksisen modernin romaanin edustaja, kuoli hukuttautumalla – kirjoitettuaan sitä ennen tuotannon, jonka keskeisimmille teoksille olennainen elämän symboli on meri. Siitä kertovat teosten nimet: Majakka (To the Lighthouse), Aallot (The Waves) ja esikoisromaani Merimatka, tai Menomatka jolla nimellä se nyt ilmestyy (alkuteoksen Voyage tarkoittaa ilmiselvästi merimatkaa, menomatka olisi englanniksi lähinnä The Journey there).

Jopa historiallisessa Orlando-romaanissa on kuvaus jäätyneestä joesta tai virrasta, joka yhdistettynä Woolfin esteettömästi pulppuavaan tajunnanvirtatekniikkaan muodostaa vaikuttavan vision.

Vuonna 1915 ilmestyneen esikoisromaanin suomennokseen tarttuva saa sen sijaan varautua haaksirikkoon. Hienosta romaanista on käännöksen kautta tullut uppoava laiva; sanojen sekava ristiaallokko lyö joka puolelta yli laidan.

Olen pahoillani jo näistäkin sanoista, mutta käännös vaikuttaa niin kehnolta, että on mahdotonta nauttia siitä, mikä Virginia Woolfin proosassa on hyvää, tai tarkemmin sanoen; on vaikea käsittää, mitä Woolf on alun perin halunnut sanoa.

Nyt myönnän epäonnistuneeni kriitikkona, sillä tätä kirjaa sain luetuksi vain sata sivua. Miksi ylipäänsä yrittäisikään kirjoittaa arviota Woolfin romaanista, jos käännöksen takiaispensaikon läpi ei pysty tunkeutumaan romaanin maailmaan? Kriitikkona velvollisuuteni on kuitenkin kertoa sekin, jos en ole pystynyt arvostelua tekemään. Kun sain kirjastosta tilaamani alkukielisen romaanin The Voyage Out pääsin edes vertaamaan alkutekstiä ja käännöstä toisiinsa.

Woolfin romaanin lauseista välittyvä impressionistisen, nopean ja tarkan havainnon kirkkaus ja tuoreus on niin vastaansanomaton, että selväksi käy, miten kaukana alkuteos ja suomennos ovat toisistaan. Muuan Helsingin Sanomien kriitikko moitti kerran jotain suomennosta sanomalla, ettei se kelpaa edes raakakäännökseksi. Minä en sanoisi noin. Ville-Juhani Sutisen käännös kelpaa toki raakakäännökseksi, mutta raakakäännös ei tietenkään kelpaa kirjana julkaistavaksi: raakakäännöksen jälkeen alkaa se varsinainen työ, jossa lapiohommista siirrytään hienomekaanikon työhön.

Kääntämisessä viilaaminen on kulttuuria: silloin pannaan kielentaju, itsekritiikki ja luovuus koetukselle. Jos raakakäännös on tehty huolella, tätä ammattilaisvaihetta voi kutsua stilisoinniksi, mutta jos raakakäännös on tehty kompuroiden, suomentajan olisi viimeistelyvaiheessa opeteltava kävelemään salonkikelpoisesti.

”Vaikuttaa olevan”

Kääntäjä voi tehdä surkean käännöksen, mutta mitä pitäisi sanoa kustantajasta, joka julkaisee sen sellaisenaan. Ymmärrän hyvin, että Savukeidas pyörittää julkaisutoimintaansa pienellä budjetilla, mutta se ei riitä selitykseksi kelvottoman tuotteen markkinointiin. Kauniisti sanottuna: se, joka tutustuu Virginia Woolfiin tämän suomennoksen kautta, tuskin nimeää hänet lempikirjailijakseen sikäli kuin lukee häntä enää koskaan uudelleen.

Tylymmin tokaistuna: voi käydä niinkin, että se, joka tarttuu tähän kirjaan, saattaa kiertää Savukeitaan muut suomennokset kaukaa (minulla ei ole kattavaa käsitystä niiden tasosta, mutta toivottavasti Woolf-suomennos on yksittäistapaus).

Mitä vikaa tässä suomennoksessa sitten on? Kieli.

Johonkin pisteeseen saakka kieli voi olla makuasia, mutta siitä tietystä pisteestä eteenpäin siitä tulee kysymys, jonka puolesta pitää taistella – ainakin kielen keinoin.

Olen esimerkiksi viime vuosina huomannut, että monet ovat käyneet melko sokeiksi vaikuttaa-verbin käytölle. Sutinen käyttää jatkuvasti muotoa ”vaikuttaa olevan” silloin kun pitäisi sanoa ”vaikuttaa joltakin” tai ”näyttää (tai tuntuu) olevan”:

”… hän vaikutti pohtivan kaikkea näkemäänsä”; ”Pieni mutta havaittava aalto vaikutti vierähtävän lattian alla kunnes se upposi ja sitä seurasi uusi, selvästi suurempi” (tässä lauseessa on tosin paljon muutakin vikaa); ”Rachel vaikutti tulevan erityisen hyvin toimeen isänsä kanssa (…) ja hän vaikutti olevan valmis jättämään Helenin omaan rauhaansa…”; ”Kylät vaikuttivat olevan tavattoman pieniä…”; ”Mies vaikutti tarkoittavan mitä sanoi” ja niin edelleen.

Se siitä vaikuttamisesta. Sutinen kirjoittaa laivan nimen Euphrosyne jatkuvasti muotoon Euforsyne, Catulluksen sijasta hän puhuu Catuluksesta, Shakespearen Henrik V:n sijasta Henry V:stä, ja Klytaimnestran sijaan Clytemnestrasta, joka siis on suomentamaton muoto.

Mutta varsinaiset kauheudet paljastuvat, jos vertaa Sutisen käännösratkaisuja alkukieleen. Seuraavissa ensin Woolf, sitten Sutinen, enkä tosiaankaan jaksa selittää, mikä missäkin kohdin on viturallaan, kun ylipäätään nämä suomenkieliset lauseet eivät tunnu täyttävän sen enempää hyvän kielen, elävän proosakielen kuin Woolfinkaan proosan ehtoja:

”The fine rain now made her still more dismal…”
”Pieni tihkusade synkensi rouva Ambrosen tyyneyttä entisestään.”

”What with misery for her children, the poor, and the rain, her mind was like a wound exposed to dry in the air.”
“Omien lapsiensa, köyhien sekä sateen vuoksi tuntemansa tuskan vuoksi naisen mieli oli kuin haava, joka suojattomana kuivui ilman armoilla.”

”Winding veils round their heads, the women walked on the deck.”
“Naiset kietaisivat huivit päihinsä kävellessään kannella.”

”Her face was weak rather than decided, saved from insipidity by the large enquiring eyes; denied beauty, now that she was sheltered indoors, by the lack of colour and definite outline.”
“Tytön kasvot olivat pikemminkin heikot kuin päättäväiset, mutta suuret ja tutkivat silmät pelastivat kasvot väljähtyneisyydeltä. Nyt kun hän oli sisätiloissa, värin ja tarkkarajaisten ääriviivojen puute eväsivät kasvoilta niiden kauneuden.”

”… and when you said something to her it would make no more lasting impression than the stroke of a stick upon water.”
“… ja aina kun hänelle sanoi jotain, se ei saisi aikaan sen pysyvämpää vaikutusta kuin kepin kastaminen veteen.”

”They´ve got good heads on their shoulders, I´ll be bound.”
“Olisin ihmeissäni, jos heillä ei keikkuisi hartioillaan melkoisen terävät päät.”

”… at each lurch she exclaimed emphatically, ’Damn!’”
“Jokaisen keinahduksen kohdalla hän huudahti eläväisesti: ‘Kirottua!’”

”One of his penetrating glances assured him that he was right last night in judging that Helen was beautiful.” “Eräs herra Pepperin läpäisevistä vilkaisuista vakuutti hänet siitä eilisiltaisesta havainnosta, että Helen oli kaunis.”
”She whiped a plush cover off a table. The appearance of the place was marvelously improved.” “Hän liehautti plyysisen liinan pois pöydältä. Huoneen ulkonäkö oli kehittynyt huomattavasti.”

Kieli on huonoa, vertasipa sitä alkutekstiin tai ei:

”Ja mitä yleiseen kuohuntaan tulee, niin sanon vain, että minä varmasti makaan haudassani ennen kuin naisilla on oikeus äänestää Englannissa!” ”En välitä asiasta pätkääkään suuntaan tai toiseen..” ”Minä kuitenkin antaisin mieluummin katkaista kaulani kuin pukisin flanellipaidan ihoani vasten.” ”Gricen sanojen katkeruus oli paha enne tulevasta.” ”Rachel sekoitti teetään herkeämättä, ja kuplissa kelluvat toisiinsa tarrautuvat kuplat vaikuttivat hänestä heidän mieltensä yhtymiseltä toisiinsa.” ”Välillä hän kompuroi tai haparoi ja hänen oli soitettava sama tahti kahdesti, mutta jokin näkymätön nyöri vaikutti sitovan soinnut toisiinsa, ja yhdessä niistä tuli rakennus.” ”Bachin fuugan rakennuksen muoto romahti maahan.” ”Rachel katseli Richardia läpikotaisin…” ”Hän katsoi määrätietoisesti lokkiin ikään kuin hänen ihanteensa olisivat leijailleet linnun lailla taivaalla (alkutekstissä viitataan ihanteeseen, jolla olisi linnun siivet).”

”Rachel makasi aloillaan ja kuolonkankeana, eikä tohtinut liikahtaa, kunnes hän onnistui rikkomaan tuskan lumouksen heittelehtimällä pitkin poikin vuodetta. Sitten hän heräsi huudahtaen: ’Voi!’” Miten kauniisti ja miten eri tavalla alkuteksti sen sanookaan:

”Still and cold as death she lay, not daring to move, until she broke the agony by tossing herself across the bed, and woke crying: ‘Oh!’”

Vaikeatajuinen väärästä syystä

En jaksa ymmärtää, miten joku kääntäjänuransa alkutaipaleella ottaa tehtäväkseen suomentaa romaanin klassikkokirjailijalta, jonka kieli vaatii lukijaltakin melkoista keskittymistä ja sitoutumista.

Menomatkan suomennos on vaikeatajuinen aivan eri syistä kuin alkuteos. Sutisen käännösratkaisuja tarkastellessa huomaa pari olennaista aloittelijan vikaa: ensinnäkin suomennosta on tehty sanakirjaa pilkuntarkasti lukien mutta yrittämättä juurikaan ymmärtää, että englannin kieli on luonteeltaan idiomaattista, jolloin sanasta sanaan kääntäminen vie pahasti eksyksiin. Ja kun Sutinen ei ole löytänyt lauseen sävyjä tai merkityssisältöjä, hän on ruvennut joko dramatisoimaan kieleen tarpeettomia tunnevirityksiä tai yksinkertaisesti keksimään jotain sellaista, mitä alkutekstissä ei ole.

Ikävintä koko jutussa kuitenkin tuntuu olevan se, että Woolf ei liene kääntäjälle suuri intohimo: suomennoksesta ei aisti heittäytymistä tai intoa, vaan pikemminkin arkuutta ja tuskastelua kielen koukeroiden kanssa.